Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuva-alaa hämmentänyt virtual print fee ei ole kartelli, arvioi EU-komissio

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.3.2011 12:05

Kirjoitin muutama viikko sitten virtual print feestä, jonka Finnkino on ottamassa käyttöön. Se on hämmentänyt elokuvien levittäjiä: pian ne joutuvat maksamaan uutta, korkeaa ja kolmannen osapuolen päättämää korvausta saadakseen elokuvansa teattereihin. Vpf:n on epäilty olevan Hollywoodin juoni oman bisneksensä edistämiseksi – ja sitä pohdittiin myös EU:n kilpailukomissiossa.

Tässä edelliset kirjoitukseni aiheesta: Virtual print fee on elokuvalevittämisen uusi painajainen Suomessa ja sitä täsmentävä blogimerkintä.

Myös EU:n kilpailuviranomaiset ovat huolestuneet vpf:stä. Onko kyseisiä maksuja perivillä integraattorifirmoilla kartelli?

Tutkimuksen seurauksena Hollywood-studiot ilmeisesti hieman muuttivat sopimuksiaan – tosin salaisia ne ovat edelleen. Tässä komission loppuraportti. Se julkaistiin reilu viikko sitten.

Huoli oli sama kuin maahantuojilla ja elokuvatuottajilla Suomessa. Hollywoodin ulkopuoliselle tuotannolle pelättiin käyvän köpelösti:

”The Commission opened an own initiative investigation into the contracts between the major Hollywood film studios and the integrators because many contracts gave the film studio the right to benefit from the most favourable terms, including lower VPF payments, that had been agreed between a given integrator and film studio or distributor.”

”The Commission took the view that whilst the contracts provided incentives to the roll out of digital projection equipment in European cinemas, they could also hinder integrators from signing contracts with distributors of independent/art house films whose business models differed from the major Hollywood film studios.”

Raportissa kuvaillaan vpf sen kaltaiseksi kun blogissani kirjoitin:

”The way the VPF model typically works is that the ”integrator” obtains financing, pays upfront for the digital equipment and installs it in cinemas. The film distributors pay the integrator (who remains the owner of the equipment until its repayment) over time: every time a digital film is shown in a cinema, the film distributor pays a VPF towards the recoupment of the equipment cost. VPF payments cover the majority of the costs, with the remainder paid for by the cinema exhibitors, which make an upfront payment to the integrator.”

Suomessahan malli on sitten ilmeisesti hieman erilainen, eli Finnkino ei konkreettisesti myy projektoreitaan, vaan antaa kolmannelle osapuolelle oikeuden laskuttaa niiden käytöstä.

Ei asia kuitenkaan tähän EU:n kilpailuviranomaisiltakaan jää:

”It will continue to closely monitor the switch over from analogue to digital cinema.”

Vpf:ään liittyvät huolet eivät ole kadonneet alalta. Olen edelleen kuullut epäilyksiä siitä, että kun digitaaliesittämiseen siirtymisen piti vähentää kustannuksia, lisää digikopion hinnan päälle tuleva vpf kokonaiskustannukset kertaheitolla perinteisen filmikopion hintaluokkaan, jolloin digitaalisuuteen siirtymisestä ei olisi enää merkittävää hyötyä – paitsi integraattorifirmalle, joka kuorii hillot välistä (ja antaa siinä sivussa etulyöntiasemaa Hollywoodin tuotteille). Tästä moni stressaa raskaasti. Toivottavasti näin ei käy. Elämme jännittäviä aikoja.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

kuinkahan sitten käy maaseututeattereille ? ja ruotsin folkets biolle ?

Off topic, mutta…

Ruotsalainen Ratos sitten lisäsi omistukseensa ilmansuodattimien, terveystuotteiden, alkoholin, tulisijojen ja kylpyhuonekalusteiden valmistuksen lisäksi myös elokuvateatteritoiminnan.

Finnkinosta tuli siis Finnshiinu.

Ahokkaan suunnattoman valoisat näkemykset vpfstä perustuvat fakkiajattelulle jonka mukaan vpf ratkaisee kaikki digitalisoitumisen ongelmat. Alalla aika moni on kovasti eri mieltä yksityiskohdista.

Näitä luetaan juuri nyt