Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Ei näin: kotimainen kauhuelokuva Syvälle salattu haluaa tehdä katsojasta aasin

Blogit Kuvien takaa 7.10.2011 05:01
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu on lähtökohdiltaan lupaava yritys tehdä suomalaista genre-elokuvaa. Valitettavasti tekijät eivät ole osanneet päättää, millaisen elokuvan haluavat. Lopputulos vetää täydellisen vesiperän. Kerron miksi petyin poikkeuksellisen pahasti – siksi tämä blogimerkintä väistämättä sisältää keskeisiä juonipaljastuksia.

Syvälle salattu kertoo avioeroa läpikäyvästä juristista Juliasta, joka lähtee poikansa kanssa maalle, Pyhäjärvi-nimisen paikan vanhaan kyläkouluun. Kunnassa on kiistaa voimalaitoksen rakentamisesta ja luonnonsuojelusta.

Vanhassa rakennuksessa on ongelmia veden kanssa. Putket vuotavat ja lavuaarit tulvivat. Vettä tulee oudoista paikoista. Juliaa pelottaa, että 9-vuotias Niko hukkuu järveen. Tunnelma kasvaa painostavaksi. Vanha kansantaru esikoislasten uhraamista vaativasta hiidestä alkaa kuulostaa todelta.

Elokuva on kauhua, kuten sähäkkä traileri lupaa. On aina ilahduttavaa, että Suomessa uskalletaan rikkoa perinnettä ja tehdä genreä: kauhua, jännäriä, vaikka satiiria.

Syvälle salattu on visuaalisesti kohtuullisen komea (kamerassa Kjell Lagerroos) ja kuvasommittelultaan kotimaiseksi yritteliäs – joskin kauhukeinot ovat kliseistä nurkissa kolistelua. Krista Kosonen tekee Juliana hienoa työtä. Hän kantaa elokuvaa ja taitaa olla mukana käytännössä jokaisessa kohtauksessa.

Tällaisena elokuva olisi melko sujuva, simppeli kauhupastissi. Suurin harmin aihe on, ettei katsojaan luoteta. Noin 40 minuutin kohdalla on annettu jo kaikki informaatio, jota arvoituksen ratkaisemiseen (loogisesti ajateltuna) tarvitaan. Hieman myös haittaa, että Hideo Nakatan kymmenen vuoden takainen japanikauhu Dark Water ja sen jenkki-remake lähtevät tismalleen samoista yksinhuoltaja- ja vesisymboliikka-asetelmista. Kaikki siis kuitenkin kohtuullisen hyvin.

Syvälle salattu vetää maton altaan loppuratkaisussa.

Se on yliluonnollinen kauhuelokuva ja siinä on kauhuelokuvan katarsis. Kunnes ei muka olekaan.

Perustelematon viimeinen käänne on korni ilmoitus, että tähän kaikki mennessä nähty olikin stressistä johtuvaa väärinkäsitystä.

Nololla hätäratkaisulla varmistellaan, ettei elokuva missään tapauksessa ole yliluonnollista kauhua.

Tämä yllätysratkaisu, twist, on kääntävinään näkökulmaa 180 astetta ja nostavinaan tarinan vakavuuden ihan uudelle tasolle, mutta ainoastaan saa aiemman elokuvan näyttämään loogisesti ja myös tyylillisesti käsittämättömältä.

Tekijöillä on varmasti toinen näkökulma – he ovat tykönään koko ajan ajatelleet, että kyseessä on henkisen stressitilan ja vaikean vanhemmuuden kuvaus. Mutta koska sitä ei osata pohjustaa tai kertoa elokuvassa ennen lopputöräystä, ei minkäänlaisilla merkityksellisillä vihjeillä, eivät hyvät aikeet merkitse mitään.

Katsoja on kyläkoululle saapumisesta asti asetettu Julian subjektiiviseen asemaan. Kummalliset asiat näyttäytyvät tosina. Tuputetaan uhraustematiikkaa ja mörkökuvia. Katsoja etsii näkemälleen logiikan. Sellaista on elokuvan katsominen.

Homma voisi toimia. Esimerkiksi Fight Clubissa, Epäillyissä ja M. Night Shyamalanin ensimmäisissä elokuvissa on yllätysratkaisu. Lopussa asiat loksahtavat paikoilleen aivan uudella tavalla, yleensä siksi, että eräiden keskeisten hahmojen identiteetit määritellään yllättäen uudelleen. Katsoja ymmärtää: ahaa, juuri noin se menikin.

Kuten The Othersissa ja Orpokodissa, Syvälle salatussa flirttaillaan kuoleman kieltämisen kanssa. Se on raskasta kamaa.

Syvälle salattu siis onnistuu perustelemaan, miksi juuri yliluonnollinen ratkaisu on ainoa looginen. Yhtäkkiä se tyrmätään. Ollaan tilanteessa, jossa ”luonnollinen” selitys tuntuu ihan höpöltä, tuulesta temmatulta. Elokuvan sisäisellä logiikalla onkin ameeban ryhti.

(”Luonnollinen” tarkoittaa tässä tapauksessa sellaista, että nuoruudessa koetusta traumasta ja myöhemmästä riittämättömyyden tunteesta kärsivän ihmisen arkinen kokemusmaailma on tuttujen kauhuelokuvakliseiden kavalkadi.)

Otetaanpa myös esimerkiksi Peter Franzénin roolihahmo, lunki pyhäjärveläinen, jonka kellarissa (tässä elokuvassa ollaan kellareissa aika usein, se on sitä symboliikkaa) on selvästi pakkomielteisen ihmisen keräämä hiisiaiheinen laaja leike- ja taidekokoelma, jonka voi perustella vain kaksi asiaa: a) tämä roolihahmo on mielipuoli tai b) vedenhenki on totta ja tämä kaveri tietää sen. Loppuratkaisu antaa ymmärtää, ettei tyyppi ole todellakaan hullu, mutta samaan aikaan tekee b-vaihtoehdosta huonon vitsin.

Entä mikä tai kuka tappoi koiran? Hukkuiko se ihan vahingossa juuri oikealla hetkellä?

Katsojassa ei siis herää palkitseva oivallus, että ahaa, juuri noin se menikin, kuten onnistuneessa yllätyskäänne-elokuvassa, vaan retorinen kysymys mitä skeidaa te minulle syötätte.

Subjektiivisesti minusta tuntui elokuvan päättyessä, että tekijät ajattelevat olevansa liian hyviä tekemään kauhuelokuvaa, vaikka ovat sellaisen tehneet, kauhugenren keinoilla ja ehdoilla, ja yrittävät pelastaa maineensa pukemalla sen yhteiskunta- ja perhepoliittiseksi kannanotoksi. No, ehkä ei sentään, mutta joka tapauksessa ainakin tämä katsoja tunsi tulleensa epäonnistuneen pilkanteon maaliksi.

Elokuvan esitemateriaaleissa käytetään isolla myös englanninkielistä nimeä Body of Water. Kauhuelokuvillahan pitäisi olla kysyntää maailmalla.

Elokuvasta, joka lopussa nollaa itsensä mutisemalla puolihuolimattomasti, että kaikki merkilliset ilmiöt ja koiran kuolemat olivatkin yksi iso väärinkäsitys, ei tule kansainvälistä myyntituotetta.

Ei voi mitään: Finland, zero points.

Syvälle salattu tänään ensi-illassa.