Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Ei näin: kotimainen kauhuelokuva Syvälle salattu haluaa tehdä katsojasta aasin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.10.2011 05:01

Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu on lähtökohdiltaan lupaava yritys tehdä suomalaista genre-elokuvaa. Valitettavasti tekijät eivät ole osanneet päättää, millaisen elokuvan haluavat. Lopputulos vetää täydellisen vesiperän. Kerron miksi petyin poikkeuksellisen pahasti – siksi tämä blogimerkintä väistämättä sisältää keskeisiä juonipaljastuksia.

Syvälle salattu kertoo avioeroa läpikäyvästä juristista Juliasta, joka lähtee poikansa kanssa maalle, Pyhäjärvi-nimisen paikan vanhaan kyläkouluun. Kunnassa on kiistaa voimalaitoksen rakentamisesta ja luonnonsuojelusta.

Vanhassa rakennuksessa on ongelmia veden kanssa. Putket vuotavat ja lavuaarit tulvivat. Vettä tulee oudoista paikoista. Juliaa pelottaa, että 9-vuotias Niko hukkuu järveen. Tunnelma kasvaa painostavaksi. Vanha kansantaru esikoislasten uhraamista vaativasta hiidestä alkaa kuulostaa todelta.

Elokuva on kauhua, kuten sähäkkä traileri lupaa. On aina ilahduttavaa, että Suomessa uskalletaan rikkoa perinnettä ja tehdä genreä: kauhua, jännäriä, vaikka satiiria.

Syvälle salattu on visuaalisesti kohtuullisen komea (kamerassa Kjell Lagerroos) ja kuvasommittelultaan kotimaiseksi yritteliäs – joskin kauhukeinot ovat kliseistä nurkissa kolistelua. Krista Kosonen tekee Juliana hienoa työtä. Hän kantaa elokuvaa ja taitaa olla mukana käytännössä jokaisessa kohtauksessa.

Tällaisena elokuva olisi melko sujuva, simppeli kauhupastissi. Suurin harmin aihe on, ettei katsojaan luoteta. Noin 40 minuutin kohdalla on annettu jo kaikki informaatio, jota arvoituksen ratkaisemiseen (loogisesti ajateltuna) tarvitaan. Hieman myös haittaa, että Hideo Nakatan kymmenen vuoden takainen japanikauhu Dark Water ja sen jenkki-remake lähtevät tismalleen samoista yksinhuoltaja- ja vesisymboliikka-asetelmista. Kaikki siis kuitenkin kohtuullisen hyvin.

Syvälle salattu vetää maton altaan loppuratkaisussa.

Se on yliluonnollinen kauhuelokuva ja siinä on kauhuelokuvan katarsis. Kunnes ei muka olekaan.

Perustelematon viimeinen käänne on korni ilmoitus, että tähän kaikki mennessä nähty olikin stressistä johtuvaa väärinkäsitystä.

Nololla hätäratkaisulla varmistellaan, ettei elokuva missään tapauksessa ole yliluonnollista kauhua.

Tämä yllätysratkaisu, twist, on kääntävinään näkökulmaa 180 astetta ja nostavinaan tarinan vakavuuden ihan uudelle tasolle, mutta ainoastaan saa aiemman elokuvan näyttämään loogisesti ja myös tyylillisesti käsittämättömältä.

Tekijöillä on varmasti toinen näkökulma – he ovat tykönään koko ajan ajatelleet, että kyseessä on henkisen stressitilan ja vaikean vanhemmuuden kuvaus. Mutta koska sitä ei osata pohjustaa tai kertoa elokuvassa ennen lopputöräystä, ei minkäänlaisilla merkityksellisillä vihjeillä, eivät hyvät aikeet merkitse mitään.

Katsoja on kyläkoululle saapumisesta asti asetettu Julian subjektiiviseen asemaan. Kummalliset asiat näyttäytyvät tosina. Tuputetaan uhraustematiikkaa ja mörkökuvia. Katsoja etsii näkemälleen logiikan. Sellaista on elokuvan katsominen.

Homma voisi toimia. Esimerkiksi Fight Clubissa, Epäillyissä ja M. Night Shyamalanin ensimmäisissä elokuvissa on yllätysratkaisu. Lopussa asiat loksahtavat paikoilleen aivan uudella tavalla, yleensä siksi, että eräiden keskeisten hahmojen identiteetit määritellään yllättäen uudelleen. Katsoja ymmärtää: ahaa, juuri noin se menikin.

Kuten The Othersissa ja Orpokodissa, Syvälle salatussa flirttaillaan kuoleman kieltämisen kanssa. Se on raskasta kamaa.

Syvälle salattu siis onnistuu perustelemaan, miksi juuri yliluonnollinen ratkaisu on ainoa looginen. Yhtäkkiä se tyrmätään. Ollaan tilanteessa, jossa ”luonnollinen” selitys tuntuu ihan höpöltä, tuulesta temmatulta. Elokuvan sisäisellä logiikalla onkin ameeban ryhti.

(”Luonnollinen” tarkoittaa tässä tapauksessa sellaista, että nuoruudessa koetusta traumasta ja myöhemmästä riittämättömyyden tunteesta kärsivän ihmisen arkinen kokemusmaailma on tuttujen kauhuelokuvakliseiden kavalkadi.)

Otetaanpa myös esimerkiksi Peter Franzénin roolihahmo, lunki pyhäjärveläinen, jonka kellarissa (tässä elokuvassa ollaan kellareissa aika usein, se on sitä symboliikkaa) on selvästi pakkomielteisen ihmisen keräämä hiisiaiheinen laaja leike- ja taidekokoelma, jonka voi perustella vain kaksi asiaa: a) tämä roolihahmo on mielipuoli tai b) vedenhenki on totta ja tämä kaveri tietää sen. Loppuratkaisu antaa ymmärtää, ettei tyyppi ole todellakaan hullu, mutta samaan aikaan tekee b-vaihtoehdosta huonon vitsin.

Entä mikä tai kuka tappoi koiran? Hukkuiko se ihan vahingossa juuri oikealla hetkellä?

Katsojassa ei siis herää palkitseva oivallus, että ahaa, juuri noin se menikin, kuten onnistuneessa yllätyskäänne-elokuvassa, vaan retorinen kysymys mitä skeidaa te minulle syötätte.

Subjektiivisesti minusta tuntui elokuvan päättyessä, että tekijät ajattelevat olevansa liian hyviä tekemään kauhuelokuvaa, vaikka ovat sellaisen tehneet, kauhugenren keinoilla ja ehdoilla, ja yrittävät pelastaa maineensa pukemalla sen yhteiskunta- ja perhepoliittiseksi kannanotoksi. No, ehkä ei sentään, mutta joka tapauksessa ainakin tämä katsoja tunsi tulleensa epäonnistuneen pilkanteon maaliksi.

Elokuvan esitemateriaaleissa käytetään isolla myös englanninkielistä nimeä Body of Water. Kauhuelokuvillahan pitäisi olla kysyntää maailmalla.

Elokuvasta, joka lopussa nollaa itsensä mutisemalla puolihuolimattomasti, että kaikki merkilliset ilmiöt ja koiran kuolemat olivatkin yksi iso väärinkäsitys, ei tule kansainvälistä myyntituotetta.

Ei voi mitään: Finland, zero points.

Syvälle salattu tänään ensi-illassa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kiinnostava arvostelu. Tulee mieleen että onko kyseessä laajemmin suomalaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuuriväkeen liittyvä ongelma, tarkoitan nimenomaan tiettyä ylirationaalisuutta: edelleen eletään henkisesti 1970-lukua, jolloin ainoastaan yhteiskunnalinen realismi kelpasi taiteessa. Genre-elokuvia ei uskalleta tehdä, koska ne eivät ole tarpeeksi vakavia, ja tuo vakavuus pitää aina nimenomaan alleviivata timpurinkynällä. Että kaikki varmasti tajuaa, että tässä nyt ollaan vakavia yhteiskunnallisia taiteilijoita, eikä mitään tyhjänpäiväisiä viihdyttäjiä. Niin kuin nyt (esim.) Marxin veljesten komedioissa olisi paljon enemmän suurta elokuvataidetta kuin kaiken maailman realistisen laahaavissa kolhoosidokumenteissa! Totisuus ei ole sama asia kuin syvällisyys.

Olen äärimmäisen allerginen elokuvien sisäisen rakenteen ja logiikan eriparisuudelle. Siksi on helppo olla kanssasi samaa mieltä, vaikken ole kyseistä leffaa nähnytkään.

Ennen kaikkea samaistun vahvasti siihen petetyksi tulemisen tunteeseen, joka vyöryy yli elokuvan viimeisen kymmenminuuttisen aikana, kun twist kääntää kaiken päälaelleen. Tuo yllätyskäänne on varmaan useimmiten tarkoitettu jotenkin fiksuksi, mutta lopputulos on lähes poikkeuksetta suorastaan nolo.

Minäkin lopetin yläasteella ainekirjoituksiani lauseisiin ”mutta sitten herätyskello soi, ja kaikki olikin vain unta”, kun en muuta keksinyt. Ikävää, että monella elokuva-alan ammattilaisella tuntuu olevan sama mielikuvituksettomuuden vaihde päällä vielä pitkään yläasteiän jälkeen.

Katsojaa aliarvioiva loppu on pilannut monta muuten hyvää leffaa. En edes viitsi alkaa muistella niitä tässä, kun menee hieno päivä pilalle :)

rahoituksen rakenteesta johtuen kotimaiset leffat päättyvät aina ”mummon huokaukseen” – eli opetukseen .

” tehkää indietä ” – niin yleltä neuvotaan !

ja niiden luulis tietävän ; )

Kyllä elokuvallinen twist on minusta AINA ongelmallinen, se tavallaan pettää katsojansa, joka omin silmin näki toisin. Se on kuin paljastaisi taikatempun. Ja siitä tulee jälkikäteen väkisinkin elokuvan ainoa sisältö, se romuttaa toisen katsomisen mahdollisuuden, koska mitään vedätystä ei enää ole.

Mutta sen pitää kyllä toimia ensimmäisellä kerralla, nyt tuntuu käyvän niin että varjot vain katoavat kun joku laittaa valot päälle.

Lähtökohtana yliluonnollisen tai vaikkapa vain kuvittelun, pelon ja epäilyksen selittäminen ja palautuminen luonnollisen tai arkisen turvallisuudentunteen piiriin kyllä kiehtoo. Mutta kaksoisvalotus ja viitteellisyys toimii kirjallisuudessa paremmin kuin elokuvassa, koska ei ole objektiivia. Hitchcock yritti Vaarallisissa valheissa kuvata epäilyä, joka joko voi tai ei voisi olla oikeutettua, olisi siis joka tapauksessa totta, joko faktuaalisesti tai psykologisesti ja subjektiivisesti. Katsoja ei voi tietää, koska kokijakaan ei. Loppuratkaisu, vaikka se olisi ollut toinenkin (niin kuin romaanissa), tavallaan mitätöi toisen tulkintavaihtoehdon ja tekee sen tyhjäksi, ja siinä mielessä aina latistaa kaiken. Yksi keino onkin jättää ratkaisu antamatta, jättää kaikki leijumaan, kuin uneen. Mutta se on tavallaan toinen genre, kun mysteerissä on olennaista tarjota arvoitukseen ratkaisu.

Tämän problematiikan kannalta Syvälle salattu kyllä edelleenkin kiinnostaa, vaikka sen loppuratkaisun nyt tietääkin. Jos elokuvassa on mysteeri, sen petos on sisään rakennettua, eikä elokuvaa voi silloin syyttää lajityyppinsä yhdestä keskeisestä ominaisuudesta, tahallisesta harhaanjohtamisesta. Mutta jos siinä ei ole mysteeriä, eli elokuva ei koskaan anna vihjeitä erilaisista tulkintamahdollisuuksista, ei se kaipaa silloin loppuratkaisuakaan, ja sellaisen tarjoaminen on virhe. Täytyypä käydä tarkistamassa.

Varsinainen twist tässä arvostelussa on se, että arvostelija paljasti loppuratkaisun, eli tietoisesti halusi pienentää katsojalukuja. Että tiedoksi jatkossa hyvä arvostelija: ÄLÄ PALJASTA LOPPURATKAISUA!!!!!

Hyvä Idari: Tiedoksi jatkossa, että yritä ymmärtää lukemaasi. Jos tekstin alussa sanotaan, että loppuratkaisua käsitellään, en ymmärrä, miten kukaan jaksaa marmattaa sitä, että loppuratkaisu kerrotaan. Hankala Suomessa kirjoittaa elokuvista, kun aina joku itkee juonen paljastamista. Tätä ansiokasta kirjoitusta ei olisi muuten voinut tehdä.

Korostin juonipaljastus-asiaa ensimmäisessä kappaleessa ja korjasin muutaman kirjoitusvirheen.

Sille en voi mitään, että tämä elokuva on yhtä hyvä kuin loppuratkaisunsa, joka kaappaa kokonaisuuden ja vie mukanaan syvyyksiin. Ei Syvälle salatusta voi kirjoittaa montaa lausetta menemättä tähän ongelmaan.

Tää Kallen teksti oli melko asiallinen kirjoitus. Suuri osa Syvälle Salattu- elokuvan arvosteluista on meinaan ollut just semmoisia ”ihan kiva, vaikka juoni kömpelö ja kliseitä tosi paljon” tyylisiä. Sitten pisteet on tullut siitä että kyseessä on erillainen suomileffa.

On mukavaa että suomalaisen elokuvan tarjonta on monipuolistunut, mutta toivoisi myös että ne eivät vain tyytyisi kopioimaan genre-elokuvan kliseitä. Tässä mielessä Sauna ja Rare Exports ovat ainakin onnistuneet hyvin, ollen riittävän omaperäisiä. Syvälle Salattukin pitänee tarkistaa joskus.

Mikä on tämä yliluonnollisuusjuttu, että sellaisen tekeminen olisi jollainlailla väärin?

Parasta Tenan filmissä on Kjell Lagerroosin kuvaus ja Krista Kososen näytteleminen. Kosonen ei pettänyt, vaikka juoni ja kohtausten rakentelu sortui alla. Lisäksi lapsinäyttelijää oli käytetty luontevasti varsinkin alkupuolella. Loppupuolella alkoi ihmetellä, että keissihän on selvä, mitä se tyttö siinä vielä meuhkaa…

Onko tuo silmät/kasvot vääristyneinä lasin takana -tehokeino paljonkin käytetty?
Muistan sen loistavasta Shohei Imamuran elokuvasta VENGEANCE IS MINE (1979), ja tässäkin huomasin sitä käytetyn varsin subtiilisti.

Lagerrooshan kuvasi hienosti myös Mollen Ystävät, toverit (ei ihan onnistunut Citizen Kane/Heureka-muunnelma) sekä ruotsalaisen Metsästäjät (josta nyt on tullut jatko-osa – toisen kuvaamana – pätevää ruotsalaislaatua ja Lassgårdin ja Stormaren vahvasti näyttelemä, ja suomipoikahan siinä on epäiltynä – en finne igen! – Eero Milonoff tekee mainion roolin, joka panee odottelemaan, kuinkahan ärhäkkä nuori Milo on JP Siilin Härmä-westernissä. Mutta valitettavasti Jägarna 2 – Pedon jäljillä sortuu viimeisellä 20 minuutillaan kontilleen. ”Hyvin kuvattu, hyvin näytelty” siis sekin.)

Mutta onhan Syvälle salatun kehuminen hyvän kuvauksen ja näyttelemisen osalta vähän noloa, jos kokonaisuus ei pysy veden pinnalla. (On se silti muutamasataprosenttinen parannus Likaiseen bombiin. Mutta mikäpä ei olisi.)

Syvälle Salattu oli erilainen rooli Krista Kososelta, sillä nimittäin taisi pysyä vaatteet päällä tällä kertaa.

Kiitos erittäin mielenkiintoisesta arvostelusta! Tämä selittää huonon IMDB ratingin, jota jäin ihmettelemään elokuvan katsottuani. Minulla reaktio oli nimittäin päinvastainen, kun keskivaiheessa kaikki ”yliluonnollisen” ratkaisun palaset oli paljastettu ehti jo tylsistyä kun tietää jo miten leffa loppuu. Mutta sitten tuli tämä twist, joka minun mielestäni teki keskivertokauhupläjäysestä hieman paremman :D