Ehkä käsitteen elokuva käyttö pitää pian lopettaa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mitä jos katsoja voisi vaikuttaa elokuvan tapahtumiin?

Interaktiivisesta elokuvasta on uutisoitu useilla vuosikymmenillä. Voisiko se olla tulevaisuus? Elokuvan juoni olisi tismalleen sellainen kuin haluat. Jos ajatellaan, että viihde on jotain, mikä vain pyrkii miellyttämään katsojaa mahdollisimman paljon, tällainen tarinan kustomointihan kuulostaa kultasuonelta. Elokuva juuri sinulle!

1970- ja 1980-luvuilla syntyneet muistanevat pelikirjat eli monivalintakirjat, joissa seikkailu muuttuu sen perusteella, minkä valinnan teksinpätkän luettuasi teet. Jos sankari kääntyy mielestäsi oikeaan, siirry sivulle 78, jos vasemmalle, siirry sivulle 101 ja sankari kuolee. Sitä ”interaktiivinen elokuva” pitkään oikeastaan oli: kuvattaisiin muutamia vaihtoehtoja. Pelikirjat eivät varsinaisesti ole myyntilistoilla enää vuosikymmeniin juhlineet. (Jonkinlaista ”interaktiivisuutta” on toki sellaisessa viihde-elokuvien tekemisessä, jossa vaikkapa loppuratkaisua kuvatan uudelleen ja räätälöidään koeyleisöjen vastineen perusteella – mutta ei loppukuluttaja siitä mitään tiedä.)

On muitakin sävyjä. Pia Tikka haluaisi tuoda elokuvaan tiedostamatonta vuorovaikutusta sellaisena kuin sitä on tosielämässä.

Hesarin juttu on mielenkiintoinen. Siinä kerrotaan, että interaktiivinen elokuva on ongelmallista, koska ne aktiiviset valintahetket vaikeuttavat eläytymistä. Nyt pohditaan enaktiivista elokuvaa, joka muuttuu katsojan reaktioiden mukaan.

Parin vuoden kuluttua valmistunee Tikan täyspitkä enaktiivinen elokuva Maiden of Avatar, vaikka tekijä itsekään ei vielä tiedä, miten katsojan reaktioita mitataan. Teknologia kehittyy niin nopeasti, että pian siihen on taas uudet, kätevämmät keinot kuin vaikkapa tuoli, jossa on joku pulssimittari.

Tikka korostaa, että tärkeintä on hyvä tarina. Jutun lopussa puhutaan VR- eli virtual reality-elokuvasta, joka todella tekeekin tuloaan isolla rahalla. Toistaiseksi se ei vaan ole, juuri tarinankerronnallisista syistä, edennyt oikein minnekään.

Syy on sama: jos puhutaan elokuvasta, olennaisinta on rajaus. Se, mitä näytetään ja se, mitä jää ulkopuolelle. Jos katsoja on VR-todellisuudessa tarinan keskellä, hän voi halutessaan uppoutua epäolennaiseen. Sitten se ei enää ole ”elokuvaa”, vaan jotain muuta, joka voi toki olla erittäin mielenkiintoista.

VR:stä suuresti innostunut Steven Spielberg on sanonut, että mahdollisuus kääntää katsettaan on riski juuri tarinankerronnan kannalta.

Ehkä näissä kerronnan muodoissa on tulevaisuus – ja ehkä sanan elokuva käyttö pitäisi ainakin näissä yhteyksissä unohtaa. (Eikö koko sana olekin jo aika vanhanaikainen?)

Jos kyse on tiedostamattomista valinnoista, puhutaan sitten vaikka enaktiivisesta videosta – videotaidettahan Tikankin teokset lukemani perusteella ovat.

Jos kyse on VR-elokuvasta, jossa kokija (ei enää katsoja) seikkailee fiktiivisen tai dokumentaarisen maailman keskellä ja tekee valintoja, kyseessä taitaa olla peli. Pelissä päätösvalta on pelaajalla, ei ohjaajalla tai taiteilijalla – siinä se ero.

Pelien monimutkaistuminen ja digitaalisen animaation kehitys on tosiasiassa vienyt suuntaan, jota interaktiivisen elokuvan varmaankin haaveiltiin olevan. Pelit ovat taidemuoto, mutta ne ovat jotain muuta kuin elokuva, jota rakastan, olkoon se sitten kuinka 1900-lukulaista tahansa.