Eddie Murphy on seuraavaksi Dolemite – ihanaa
Harva elokuva-alan uutinen on tänä vuonna ilahduttanut kuin tieto, että Eddie Murphy näyttelee pian koomikko Rudy Ray Moorea elämäkertaelokuvassa. Blaxploitaatiokonossöörejä riemastuttanee sekin, että Wesley Snipes esittää genren toista tunnettua näyttelijää ja ohjaajaa D’Urville Martinia.
Elokuvan nimi on Dolemite is My Name! Lupaavaa on myös, että sen ohjaa Craig Brewer (Hustle & Flow). Se saa ensi vuonna ensi-iltansa Netflixissä.
Rudy Ray Moore oli afroamerikkalainen koomikko, joka nousi maanlaajuiseen samizdat-huomioon huumoriäänilevyillään, joita ei voitu 1970-luvun alun Yhdysvalloissa myydä hyllystä jo härskien kansien vuoksi. Ne sisältävät eräänlaista protoräppiä, jossa seksuaalisuus on pinnassa. 1970-luvun alussa alkaneen blaxploitaatiobuumin myötä myös Moore pääsi elokuvantekoon, tosin vasta trendin jo laskiessa.
Moore muistetaan parhaitan Dolemitenä, parittajahahmona, jota hän esitti kahdessa elokuvassa. Ne tehtiin halvalla ja se tiedostaen. D’Urville Martinin ohjaama Dolemite (1975) kalpenee Cliff Roquemoren ohjaaman jatko-osansa The Human Tornado (1976) rinnalla. Jälkimmäisessä mennään koko ajan hysteerisen kovaa ja metaelokuvan puolelle. Kun Dolemite hyppää ikkunasta alasti rinteeseen, filmi jää pysäytyskuvaan ja Dolemite toteaa kertojana ”ette uskoneet että hyppäisin? Watch this good shit!” – ja kohtaus esitetään hidastettuna uusintana.
Elokuvat käsittelevät Dolemiten taisteluja parittajia ja rasisteja vastaan ja sisältävät ”kungfu-kohtauksia”, jotka ovat etenkin jälkimmäisessä lähinnä karkeaa pilaa, koska ylipainoinen Moore ei ole kovin sporttinen. Dolemitessä on vielä suorittamisen tuntua, mutta The Human Tornado huokuu tekemisen iloa. Muissakin Mooren ”omissa” leffoissa Petey Wheatstraw ja Disco Godfather on kiinnostavia juttuja, mutta Dolemitenä hän oli paras.
Ylilyönnit sekä rotuennakkoluuloihin ja seksuaalisuuteen äärihuumori ovat sitä luokkaa, että korrektiuspedanteille elokuvat saattavat olla minkä tahansa suotimen läpi katsottuna sopimattomia. Herkullisinta niissä toisaalta onkin aitous. Stereotyypit voi arvioida omassa kehyksessään: Mooren elokuvat ovat ”meiltä meille” -vastakulttuuria (eikä niitä levitetty Yhdysvaltojen ulkopuolella elokuvateattereissa juuri lainkaan) sekä melkein ITE-taidetta – etenkin The Human Tornadossa leikitään elokuvan keinoilla ja kliseillä niin paljon, että riemastuttavia onnistumisia on enemmän kuin tökeryyksiä. Kenties rohkeuteen ol syynä se, että Dolemitesta tuli minibudjetistaan huolimatta ihan oikea hitti.
Toinen kontekstiseikka sisältää jännittävän ristiriidan. Seksuaalisesti poskettoman ylivertaisen Dolemiten esittäjä ja rasvaisten juttujen stand up-koomikko Moore oli monien hänet tunteneiden mukaan tosiasiassa homoseksuaali. En tiedä, käsitteleekö elokuva tätä asiaa tai hänen yksityiselämäänsä muuten. Eri lähteiden juonikuvausten mukaan uusi elokuva keskittyy ensimmäien Dolemiten tekemiseen, jonka Moore mahdollisti pitkälti omilla (levyillä tienatuilla) rahoillaan ja jota tehdessä häntä mainstream-tunnetumpi Martin osoittautui ylimieliseksi alkoholistiksi.
”Ghettoekspressionismiksi” taiteilijuuttaan kutsunut Moore kuoli vuonna 2008. 1990-luvulta alkaen hän sai julkisuutta rap-muusikkojen ihailun ja biisessä viljeltyjen viittausten kautta, mutta valtavirtaan hän ei koskaan noussut.
Eräs elokuvan kiinnostavuutta huomattavasti nostava seikka on palkittu ja nimenomaan eksentrikkojen henkilökuviin erikoistunut käsikirjoittajapari Scott Alexander ja Larry Karaszewski. He ovat kirjoittaneet muun muassa elokuvat Man on the Moon, Larry Flynt – minulla on oikeus ja Ed Wood. Viime aikoina he ovat olleet tekemässä American Crime Story -sarjaa.
Oma ensikosketukseni Mooreen oli Pyörremyrsky eli The Human Tornadon vanha suomalainen vuokravhs-julkaisu, joka on kokoelmani rakkaimpia vhs-kasetteja. Enpä olisi 1990-luvun puolivälissä Rudy Ray Mooren tuotantoon perehtyessäni arvannut, että parikymmentä vuotta myöhemmin tuon ajan vakiintuneesta megatähdestä Eddie Murphystä tekee pitkästä aikaa kiinnostavan nimenomaan Dolemite.