Dyyni on se elokuva, jonka halusitkin nähdä

Dyyni on täynnä tuttuja asioita, hyvässä mielessä. Se on avaruusoopperaa Tähtien sodan tapaan, mukana on myös uhkaava imperiumi. Se on melodraamaa aatelissukujen taistelusta, kuten Game of Thrones.

Elokuvan rakennekin myötäilee nimenomaan ensimmäistä Tähtien sotaa, ja vauhdikkaimpien jaksojen kerronta tuntuu leikkaavan samanaikaisten tapahtumien välillä juuri samalla, aavistuksen leikkisällä otteella. Tähtien sodan kuvastoa ovat hiekkaplaneetta sekä natsiunivormuja muistuttava tiettyjen joukkojen puvustus. Yhtä lailla avaruuspytinkien arkkitehtuurin esittelyssä on fasismi-ihanteiden ja Leni Riefenstahlin kaikuja. Denis Villeneuven ohjaama Dyyni on lajityypeilleen ominainen elokuva maailmasta, jossa vahvat murskaavat heikompia, mutta kapina kytee.

Ei ole salaisuus, että Tähtien sota lainasi Frank Herbertin Dyyni-romaaneja. Populaarikulttuurin pyörät pyörivät, kun Villeneuven Dyyni lainaa vuorollaan George Lucasin huomassa kehiteltyjä aineksia.

Sitä en ehtinyt edes hitaamman ensimmäisen puoliskon maailmanrakennuksen aikana miettiä, miten tämä teos suhtautuisi aiempiin Dyyni-elokuviin, David Lynchin vuonna 1984 ohjaamaan tulkintaan ja Alejandro Jodorowskyn rämäpäiseen 1970-luvun projektiin, joka ei koskaan edennyt kuvauksiin asti.

Villeneuve ei jätä aikaa sille, että ajatukset noin harhailisivat. Hän on varmaotteinen, ehkä esteettisesti jo hieman yllätyksetön, mutta intensiteetin rakentamisen suvereenisti hallitseva ohjaaja. (Mitä huumorintajuttomiin spektaakkeli-insinööreihin tulee, olen enemmän Villeneuven kuin Nolanin tiimissä.) Dyyni ei ole hänen paras elokuvansa, mutta se on mitä lupaa ja parasta mahdollista avaruusoopperaa – ainakin siitä genren laidasta, johon anarkismi tai rentous eivät kuulu. Söpöjä tai hassuja otuksia on aivan minimimäärä: ei todellakaan olla Mos Eisleyssa.