Dyyni on se elokuva, jonka halusitkin nähdä
Dyyni on täynnä tuttuja asioita, hyvässä mielessä. Se on avaruusoopperaa Tähtien sodan tapaan, mukana on myös uhkaava imperiumi. Se on melodraamaa aatelissukujen taistelusta, kuten Game of Thrones.
Elokuvan rakennekin myötäilee nimenomaan ensimmäistä Tähtien sotaa, ja vauhdikkaimpien jaksojen kerronta tuntuu leikkaavan samanaikaisten tapahtumien välillä juuri samalla, aavistuksen leikkisällä otteella. Tähtien sodan kuvastoa ovat hiekkaplaneetta sekä natsiunivormuja muistuttava tiettyjen joukkojen puvustus. Yhtä lailla avaruuspytinkien arkkitehtuurin esittelyssä on fasismi-ihanteiden ja Leni Riefenstahlin kaikuja. Denis Villeneuven ohjaama Dyyni on lajityypeilleen ominainen elokuva maailmasta, jossa vahvat murskaavat heikompia, mutta kapina kytee.
Ei ole salaisuus, että Tähtien sota lainasi Frank Herbertin Dyyni-romaaneja. Populaarikulttuurin pyörät pyörivät, kun Villeneuven Dyyni lainaa vuorollaan George Lucasin huomassa kehiteltyjä aineksia.
Sitä en ehtinyt edes hitaamman ensimmäisen puoliskon maailmanrakennuksen aikana miettiä, miten tämä teos suhtautuisi aiempiin Dyyni-elokuviin, David Lynchin vuonna 1984 ohjaamaan tulkintaan ja Alejandro Jodorowskyn rämäpäiseen 1970-luvun projektiin, joka ei koskaan edennyt kuvauksiin asti.
Villeneuve ei jätä aikaa sille, että ajatukset noin harhailisivat. Hän on varmaotteinen, ehkä esteettisesti jo hieman yllätyksetön, mutta intensiteetin rakentamisen suvereenisti hallitseva ohjaaja. (Mitä huumorintajuttomiin spektaakkeli-insinööreihin tulee, olen enemmän Villeneuven kuin Nolanin tiimissä.) Dyyni ei ole hänen paras elokuvansa, mutta se on mitä lupaa ja parasta mahdollista avaruusoopperaa – ainakin siitä genren laidasta, johon anarkismi tai rentous eivät kuulu. Söpöjä tai hassuja otuksia on aivan minimimäärä: ei todellakaan olla Mos Eisleyssa.
Jos jotain, Dyyni on täydellisintä Hans Zimmer-elokuvaa, eli sellaista isoimman rahan spektaakkelia, jossa soi suurtuotantojen ykkös- tai vakiosäveltäjän oikeaoppisuudessaan aika persoonaton musiikki. Zimmerin musa on kuin planeetta: isoa, järeää, kiistatonta, enemmän kuin määrätietoista.
Ei Dyyni elokuvana silti ole vailla nyansseja ja kosketuspintaa. Se on ratkaisevasti vähemmän fanipalveluksen hajuinen kuin Tähtien sodat Jedin paluun jälkeen. Vaikka dialogissa on hirveän paljon selittämistä, tuntui jopa ihmeelliseltä, miten hyvin siinäkin pysytään olennaisessa ja liikkeessä.
Synkkyys on silti paksua ja aivan hyvä niin. Jos ei lyödä läskiksi, niin ei lyödä läskiksi. Vastentahtoisen messiaan tarinassa on eksistentiaalista kuolevaisuusuhkaa, joka hetkittäin ylittää tavanomaisen teinispektaakkelin mukavuusalueen rajan. Sankari Paul Atreidesin (Timothée Chalamet) ennusnäyissä on ihmisruumiiden polttorovioita, aavistuksen karumpina eli tylysti koskettavampina kuin mikä olisi Marvel- ja Star Wars -franchisejen valvojien puolesta ookoo.
Rosoa tulee sieltä, mistä sitä oli ehkä lupakin odottaa. Luotan Villeneuveen entistä enemmän, kun hän antaa Stellan Skarsgårdin vetää paroni Harkonnenin roolin sopivassa virneessä tappiin: tässä on olento, jossa on Tähtien sotien hengessä juu Darth Vaderia ja Jabba the Hutia, mutta ennen kaikkea hervottoman suoraa lainaa Marlon Brandon esittämästä eversti Kurtzista Ilmestyskirja nytissä.
Suuri osa elokuvasta on huolellista maailman rakentamista. Kuten tässä genressä luonteenomaisesti, henkilöhahmojen kehittely ei ole olennaisinta (mutta näyttelijät on valittu oikein: Oscar Isaac, Rebecca Ferguson, Zendaya, kaikki kiinnostavia).
Jos Villeneuve ei himmaile elokuvaviittauksissa (2001: avaruusseikkailu mainittu), ei hän säästele metaforissa ja poliittisissa vihjeissäkään. Elokuvan kulttuureissa ja sotajoukoissa on yhtäläisyyksiä Lähi-itään, mutta totta kai niihin natseihinkin. Helikopterilennot ovat kuin sotilaiden siirtoja Irakissa tai Afganistanissa. Päähenkilöt ymmärtävät, että heidän suhteensa Arrakis-planeetan alkuperäiskansaan ei ole mutkaton, eikä voimankäyttö yksin voi toimia.
Keskeistä on kolonialismi. Vieraan maan brutaali valloitus raaka-aineiden (heillä spice/rohto, meillä öljy) anastamiseksi on tuttua päivän politiikasta myös vuonna 2021. Arrakis-planeetan ilmasto-ongelmakin resonoi. Villeneuve pelaa kortit taitavasti. Tärkeän elokuvan omahyväistä painolastia ei kerry. Asiat ovat läsnä, mikäli yleisöllä on kyky ja halu nähdä.
Mikä kummallisinta, en saanut näppylöitä elokuvan henkistymisosastosta. Tässähän on Lucasin voiman tyyppisiä yliluonnollisia elementtejä sekä uskontojen lainailua shoppailumenetelmällä, aikamoista päläpälää, mutta se on annosteltu näppärästi. Rajat siinä, mikä on Dyynin maailmassa mahdollista, tuntuvat tarkoilta.
En yleensä halua arvioida toisten makumieltymyksiä ja ennakoida toisten kokemuksia. Jo julkaistujen, vähän fanikulttuuriin kallistuvien brittilehtien arvioiden (viisi tähteä Empiressä ja Total Filmissä) ja elokuvan omakohtaisen näkemisen perusteella voin ehkä silti sanoa tämän: niille, jotka pitävät tai välittävät Sormusten herroista ja Game of Thronesista tosi paljon, Dyyni lienee lähellä toiveiden täyttymystä. Elokuva on sitä, mitä siltä näissä genrepuitteissa odotetaan.
Sillä, mitä ajatteli Villeneuven Blade Runner 2049:sta, ei liene tästä elokuvasta nauttimisen kanssa korrelaatiota sinänsä (disclaimer: pidin siitä kohtuullisen paljon, tästä ehkä hieman enemmän).
Myös: 155 minuuttia kestävä Dyyni jää täysin kesken. Se on ensimmäinen osa elokuvasarjaa. Se kattaa Herbertin ensimmäisestä kirjasta (tai suomalaisella julkaisutavalla Dyyni-trilogiasta) noin puolet.
Jo kauan ennen tarinan kesken jäämistä kerronta kyllä muistuttelee elokuvan taustalla olevasta pyrkimyksestä: tästä pitäisi alkaa elokuvaputki, hahmoja on vaikka monelle leffalle jakaa, tämä ei ole yksi teos vaan sarja. Vasta myöhempään elokuvaan/elokuviin liittyvien asioiden petaamisen huomaa, kun se on jähmeää ja jarruttelevaa.
”Tämä on vasta alkua”, kuuluu elokuvan viimeinen repliikki. Halusin nähdä lisää. Toisen osan tuotantoa ei ole vielä aloitettu. Se on jännittävää.