Drive, vuoden paras (rikos)elokuva, osa 2: ohjaaja Nicolas Winding Refn ja menneisyyden kosketus
Nicolas Winding Refn tunnustautuu fetissiohjaajaksi. Esineillä ja konkreettisilla merkeillä on hänen elokuvissaan yleensä poikkeuksellisen iso merkitys, samoin kuten Michael Mannilla. Useissa – Bleederissä, Valhalla Risingissä, Bronsonissa ja etenkin nyt Drivessä – on myös elementtejä, jotka viittaavat vaivihkaa elokuvan ja popkulttuurin historiaan.
Edellisessä Drive-pohdinnassani mainitsin Quentin Tarantinon. He kumpikin lainaavat elokuvahistoriasta. Refn ei kuitenkaan alleviivaa niitä, toisin kuin Tarantino joskus, ja ennen kaikkea hän tekee tragedioita tai vakavaa pseudo-oopperaa. Tarantinon peleissä on erilaiset, vekkulimmat säännöt – ei angstia tai eksistentialismia.
Monet ilmeiset tyylilliset ja temaattiset esikuvat mainittiin suomalaisissakin arvioissa. Drive on virtaviivainen kuin Michael Mannin elokuvat, joista se monien mielestä muistuttaa asetelmaltaan The Thiefiä (Suurkaupungit hait), siinä on jakso joka tuo väistämättä mieleen William Friedkinin verrattoman kasarinoirin Elää ja kuolla L.A.:ssa ja rooliasetelman voi väittää olevan kuin Walter Hillin ohjaamasta Keikkakuskista. (Tosin Drive perustuu James Sallisin romaaniin Kylmä kyyti.)
Päähenkilön työkeikalla aistin tunnelmaa myös Richard Rushin kulttielokuvasta The Stunt Man – henkensä kaupalla, jota ei ole yhdessäkään lukemassani Drive-arviossa mainittu.
Mielenkiintoisempaa kuin nämä seikat on esimerkiksi musiikin käyttö. Monet elokuvassa kuultavat kappaleet ikään kuin kertovat sen tapahtumista tai päähenkilön mielentilasta. Biisejä ei kuitenkaan ole sävelletty sitä varten.
”Autojen ja rock’n’rollin yhdistemä on vanha juttu, ei se enää toimi”, Refn kuvaili kun haastattelin häntä Cannesissa.
”Minua on viime aikoina kiehtonut elektro. Jos Drive olisi elokuvan sijaan pop-albumi, se olisi varhaista Kraftwerkia. Mutta taustalle halusin pöyhkeilevää post-discoa. Musiikkia siltä ajalta, kun uusin teknologia tuli diskoon.”
Elää ja kuolla L.A.:ssa oli ensimmäisiä elokuvia, joissa tuota new waven ja elektronisen diskon yhdistelmää käytettiin elokuvan score-musiikkina. Sen soundtrackin sävelsi popyhtye Wang Chung.
”Vuodet 1981-1983 oli aikaa, jolloin minä ensi kertaa kiinnostuin musiikista. Halusin niitä tunnelmia. Enkä retroa, vaan uusia bändejä.”
Sama aikakausi tuntuu esimerkiksi Driven neonpinkissä alkutekstijaksossa, kun Kavinskyn Nightcall soi. Fontti on muuten nähtävästi sama kuin Tom Cruisen ensimmäisessä elokuvassa, vuonna 1983 valmistuneessa teinikomediassa Riskibisnes.
Pienempiä elokuvayhteyksiä on lukuisia. Ryan Goslingin esittämän nimettömän päähenkilön takin selässä on skorpioni – ilmeinen viittaus Kenneth Angerin uraauurtavaan, motoristi-, fetissi- ja homoaiheiseen lyhytelokuvaan Scorpio Rising.
”Se on eksakti kopio Scorpio Risingin takista”, Refn myönsi. Vain materiaali on vaihtunut nahkasta ja niiteistä satiiniin.
”Sitä paitsi Ryan on (horoskoopiltaan) skorpioni.”
Jatkan nyt ns. postimerkkeilyyn eli triviaan – lähinnä sellaisiin havaintoihini, joilla ei ehkä ole suurempaa painoarvoa.
Kuva, jossa päähenkilö astuu portaat alas strippiluolan takahuoneeseen, on sommiteltu (taitaa olla äänisuunnittelua myöten) kuin samanlainen jakso William Friedkinin Cruisingissa. Eikä nahka ole natissut yhdessäkään elokuvassa näiden kahden välillä yhtä nätisti.
Hammastikkuja on pyöritelty suupielessä lännenelokuvien kulta-ajasta asti, mutta minusta näyttää siltä, että Driven päähenkilö haluaisi olla kuin Chow Yun-fat Hongkong-toiminnan kulmakivessä A Better Tomorrow. Siis nimenomaan haluaisi.
Lopputeksteissä Refn kiittää ensimmäisenä Alejandro Jodorowskya, joka huikea Holy Mountain oli ohjaajan top 5-listalla, jonka hänestä edellisessä haastattelussani vuonna 2003 puristin. (Tästä myöhemmin lisää blogissani.)
Vielä yksi juttu musiikista. Jaksossa, jossa naamioitunut päähenkilö kurkistaa gangsterin pizzerian ikkunasta sisään kostoa hautoen, soi erikoinen, oopperamainen musiikki. Laulaja on tunteikas, muttei mikään mestari.
Biisi on Oh My Love. Sen on säveltänyt Riz Ortolani ja laulaja on hänen vaimonsa Katyna Ranier, jonka ääntä kuullaan myös muun muassa Fellinin klassisessa Ihanassa elämässä.
Kulttientusiasteille aukeaa erikoinen vitsi. Oh My Love on alun perin italialaisesta elokuvasta Hyvästi ihminen (Goodbye Uncle Tom) vuodelta 1971.
”Ajattelin, että jos voin ujuttaa tuon mukaan, olen saanut universumin loukkaavimman kappaleen Hollywood-elokuvaani”, Refn sanoi varovasti virnistellen, kun kysyin asiasta.
Hyvästi ihminen on pseudodokumentti orjuuden ajan Yhdysvalloista, ja tehty pääasiassa juuri niin huonolla moraalisella tyylitajulla kuin ainoastaan bisnes ja sensaatio edellä elokuvaa lähestyneet kohuohjaajat Jacopetti ja Prosperi kykenivät. Hyvästi ihminen on harvinaisen kipeä anekdootti – ja todella kiehtova elokuva aikakausien takaa. (Kavalla on siitä kaunis filmikopio.)
Niin tai näin, Oh My Love istuu Driveen täydellisesti.
Mitään tästä ei tarvitse tietää nauttiakseen Drivestä. Ainekset on sulatettu osaksi omaa kokonaisuutta, ja ne sitovat materiaalia vain paremmin yhteen.