Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Drive, vuoden paras (rikos)elokuva, osa 1: väkivalta valkokankaalla ja suggestion voima

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 24.10.2011 07:01

Drive oli paras Cannesin elokuvajuhlilla näkemäni elokuva. Toisella katselulla se maistui vielä herkullisemmalta. Kolmannella tuntui jo alkusekunneista kuin palaisi kotiin. Los Angelesiin sijoittuvaa kirjaimellisesti tyylipuhdasta rikoselokuvaa voi luonnehtia pastissiksi, mutta se on tehty niin hyvin, niin taitavasti, että moni ”alkuperäinen” kalpenee sen rinnalla.

Ryan Gosling tekee huikean pääroolin, jota voi syystäkin verrata vaikkapa Steve McQueenin, Chow Yun-fatin ja Alain Delonin cooleimpiin hetkiin.

Drive on nyt pyörinyt Suomessa reilut kaksi viikkoa ja kerännyt hyvin katsojia huolimatta melko harvinaisesta K-18-ikärajasta. Noin korkea ikäraja on minusta liioittelua.

Ohjaaja, tanskalainen Nicolas Winding Refn on Quentin Tarantinon tapaan myös niinsanotut B-elokuvat tunteva videokulttuurin kasvatti, joka ei tee eroa korkean ja matalan välillä. Väkivallan käyttö on herättänyt monessa kriitikossa vastareaktion.

Esimerkiksi elokuvasta muuten pitänyt Turun Sanomien Kari Salminen pitää raakuuksia tyylivirheenä: ”Drive olisi hyvin kestänyt eksistenssiharhailun väkivaltaisen finaalin, jos tehosteiden tekijöille olisi annettu heti lopputili. Jackson Pollockin action paintingin tuloksia jäljittelevät aivonesteen roiskeet seinillä ja kengällä murskatut päät tekevät taatusti vaikutuksen kauhupoikiin.”

On mielenkiintoista huomata, kuinka hyvin Refn onnistunut yrityksessään luoda kauhempien tilanteiden kuvat ennen kaikkea katsojan pään sisällä. Mitään pään murskausta ei näytetä, vaikka moni väittää sellaista nähneensä, jotkut jopa (Irreversibleen viitaten) palosammuttimella avitettuna.

Ilmiö on sama kuin Tarantinon Reservoir Dogin ympärillä aikanaan: moni vannoi todistaneensa poliisin korvan hitaan irtileikkauksen, vaikka sellaista ei elokuvassa ole. Refn puolestaan on viitannut Teksasin moottorisahamurhiin, jossa tunnelma on kauhistuttava ja vaikutelma äärimmäisen brutaali, vaikka väkivalta tapahtuu lähes poikkeuksetta kuvan ulkopuolella.

Se mikä Drivessä näytetään, on aina lyhyttä ja yllättävää, kuin yksi rummunlyönti. Mutta se kouraisee enemmän kuin kuva, jossa kamera rauhallisesti seuraa väkivaltaa.

”Elokuvan väkivaltakohtausten graafisuus hakee vertaistaan”, kauhugenren hyvin tunteva Salminen kuitenkin hehkuttaa.

Monadi-Filmi-blogin Sami Pöyry kehuu Refniä ohjaajaksi, joka hetkittäin hallitsee välineensä virtuoosimaisesti. Mutta:

”Ihmissuhteiden lisäksi Refn tyrii verileikkinsä, joiden voima hupenee turhiin lisänumeroihin. Tämä harmittaa erityisesti siksi, että näiden purkausten jälkimaininkeihin Ryan Gosling luo genren puitteissa suorastaan ilmestyksellisinä näyttäytyviä mielentiloja.”

Itse koin Driven todellisen jännitteen kasvavan nimenomaan päähenkilön väkivallanpurkausten rumuuden korostumisesta. Drivea on osuvasti verrattu A History of Violenceen, joka onkin viimeiseltä kymmeneltä vuodelta suunnilleen ainoa samalle tasolle nouseva rikosteemainen elokuva.

Vaikka Drivesta puuttuu selkeä yhteiskunnallisuus, on se paljossa myös Taksikuskin kaltainen patoutumien ja koston kuvaus – mutta samalla satu, arkkityyppien elokuva. Ritari tosinon kuin psykoosissa tehdessään sitä, mikä on oikein, eikä tajua, että tämä tie ei voi lopulta johtaa yhtään minnekään.

Juuri purkausten rajuus on avain tähän. Tragedian ratkaiseva elementti on ”sankarin” täydellinen kyvyttömyys nähdä tilanteen kauheutta ja vakavuutta. (En käytä sanaa antisankari, koska hän ei ole sitä.)

Oma mielipiteeni Drivestä ja tulkintani päähenkilön arvoituksesta on lähellä Lamourder-blogin arviointia. ”Sankari” on cool, mutta se ei tarkoita, että hän olisi ihailtava tyyppi, päinvastoin.

”Katsoja ei vielä elokuvan päätyttyäkään osaa sanoa onko hahmo tasainen ja hyvyyteen kurkotteleva, koska hänen on peitettävä todellisuutensa – todellisuutensa joka on niin ruma, ettei yksikään elokuvan konnista pääse vastaavaan kylmäverisyyteen.”

Olen aiemmin kirjoittanut Drivestä kolumnin Imageen, Los Angeles- ja noir-kulmalla. Jatkan aiheesta (lähinnä Driven sukulaiselokuvista ja elokuvaviittauksista) bloggaamista keskiviikkona.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Drive Angrier: Katseiden vaihto paljasti minustakin, että tietty raja ylittyi,
enää ei pääse kääntymään takaisin. Tilanne jonka jälkeen suhteen jatko on mahdotonta.

Pakko kysyä, etkö kuitenkin kiintynyt päähenkilöön, halunnut hänen lopussa räpyttävän..?

Jotakuta voi kiinnostaa yksi Driven selkeimmistä edeskäyvistä eli Walter Hillin The Driver vuodelta 1978.

Yhtäläisyydet ovat kirkkaita, muutenkin kuin vain nimettömän kuskin osalta. Olin täysin unohtanut, että sekin oli näin jämäkkä filmi, kun en yleensä Hilliä erityisen korkealle ole arvostanut.

Koko elokuva on nähtävissä YouTubessa:

http://www.youtube.com/watch?v=x1bNhQ5fr8c

Siru_S: En tiedä mitä tarkoitat räpyttelyllä, mutta toki samaistuin jossain määrin, kuten samaistun moniin muihinkin elokuvapsykopaatteihin jotka hoitavat tappamisen vaadittavalla viileydellä (Hannibal Lecter et co.).

Tuo suhteen jatkon mahdottomuus; mistähän johtuu? ”Me ollaan liian erilaisii, hei, sä lahtaat brutaalisti porukkaa, mä vaan haluisin istuu auton kyydissä…”

Mutta siis, ei kai tuo mikään uusi juttu ole. De Niron hahmo Taksikuskissa on samanlainen outsider, jolle sosiaaliset normit on vieraita (vie naisen pornoelokuvaan ensitreffeillä) ja lopussa sisäiset jännitteet purkautuu verisesti.

Tarkoitin räpyttelyllä sitä, että päähenkilömme leikkii aiemmin tarinassa pikkupojan kanssa kumpi tuijottaa pidempää -leikkiä ja loppukohtauksessa katsoja (ainakin minä) toivoo hänen räpyttelevän elonmerkiksi. Eli haa, ”You blinked.”

Kyllä, Driverin päähenkilö on ilmiselvästi joko psykoottinen tai persoonallisuushäiriöinen. Se ei siis tarkoita sitä, että ihminen on filosofis-uskonnollisesti paha (vastakohtana hyvälle) kuten populaarikulttuuri on kautta aikain esittänyt. Vain sitä, että ihminen on vailla tunnistettavaa persoonaa ja tunteita. Ja tätä elokuva alleviivaa toistuvasti, ilmeisimpänä esimerkkinä hahmon nimettömyys sekä naamari, jota ajaja käyttää lopussa. Ja miksei myös elokuvan viimeinen väkivallanteko, jossa ei kuvata edes ihmisiä vaan varjoja kadulla.

Ja tällä luennalla ei ole mitään tekemistä jonkun medikalisaation kanssa, sillä ihmisen persoonan henkiset häiriöt eivät ole medikalisaatiota ensinkään. Näitä ihmisiä on ollut olemassa koko maailmanhistorian ajan ja meidän oma kulttuurimme määrittelee jokaisena ajanjaksona, ovatko he roistoja vai sankareita. Driverin päähenkilö on vähän kumpaakin eikä oikein kumpaakaan.

Pässi ja Drive Angrier voivat kertoa miten he itse toimisivat tapa tai tule tapetuksi tilanteessa.
Tarina olisi loppunut aika lyhyeen jos hahmo olisi jäänyt itkemään ensimmäistä kuollutta (johon hänellä ei edes ollut osaa eikä arpa). Hänellä ei yksinkertaisesti ollut siinä tilanteessa aikaa/varaa tunteilla. Man’s gotta do what man’s gotta do – vai miten se klisee kuuluukaan.

Persoonallisuushäiriöisemme hoitaa molemmat työnsä (ja hyvin hoitaakin), tulee toimeen asiakkaiden, esimiehen, pikkulapsen, naapurin ja jopa naapurinmiehen kanssa. Tosi häiriintynyttä menoa.

Olen monen linjoilla siinä suhteessa, että väkivaltatilanteita hieman karsimalla lopputulos olisi ollut vieläkin parempi. Nyt purskahduksiin ehti jo turtua, jolloin niiden tehokkuus kärsi.

Siru_S: Kyse ei ole pelkästään siitä mitä Driven päähenkilö tekee, vaan myös miten ja miksi. Psykopaatti ei ole ihminen joka ei kykene hoitamaan työtään, vaan monesti on jopa hyvä työssään, kunhan kyse ei ole hoitotyöstä tai muusta tunteita ja empatiaa kysyvästä hommasta. Minusta nuo räpsytyskilpailut oli enemmänkin Goslingin hahmon yritystä saada kontaktia niihin ihmisiin, murtautua omasta tunteettomasta tilastaan. Sen takia hän muodostaa siitä naisestakin sellaisen pakkomielteen että on valmis tappamaan hänen puolestaan.

Päätinpä googlettaa ja kas, mitä löytyi:

”Ryan Gosling: ”I think that he’s a psychopath, and he’s delusional and believes that he has this darkness and rage in him that is inevitably going to come out. He’s trying to focus it into something heroic before he becomes a villain.””

http://movies.about.com/od/drive/a/ryan-gosling-drive.htm

Sehän tässä onkin niin kiehtovaa, sillä jos perinteinen amerikkalainen sankarihahmo Bruce Willis joutuu tapa tai tule tapetuksi -tilanteeseen, hän käyttä väkivaltaa tehokkaasti ja määrätietoisesti, mutta hän ei pompi konnan pään päällä raivokkaasti aivoja murskaten. Mutta amerikkalaiset toimintasankarit ovat pakostakin jonkin sortin psykopaatteja, sillä he eivät muuten kykenisi tappamaan toisia ihmisiä niin kylmäverisesti vitsaillen.

Drive Angrier osuu täysin oikeaan ylemässä viestissän siinä, että psykopaatit ovat täysin kykeneviä työskentelemään ja elämään perhe-elämää. Ja vielä enemmän: he ovat parhaimpia mahdollisia työntekijöitä, sillä he pystyvät keskittymään kylmän viileästi ja määrätietoisesti työhönsä jättäen henkilökohtaiset tunteet syrjään, pelko mukaan lukien. Sellaisesta voisi tulla vaikkapa hyvä stunt-mies, ralliautoilija tai keikkakuski. Hmm…

On siis hyvin lyhytnäköistä ajatela, että elokuvan henkilön diagnosointi mielisairaaksi olisi ns. yksinkertaistamista. Päinvastoin, häiriintynyt mieli on arvaamattomuudessaan joskus paljon mielenkiintoisempi kuin kliseinen naisia ja lapsia pelastava romanttinen sankari.

I’m with Siru.

Se, mitä Gosling on mahdollisesti sanonut, ei asiaa ratkaise, vaikka totta kai tuo on mielenkiintoista kuulla, koska näyttelijän käsitys henkilöstä on vaikuttanut hänen roolitulkintaansa. Meille katsojille jää onneksi mahdollisuus tulkita laveammin eikä noin yksioikoisesti.

Tietysti voidaan lähteä siitä, että kaikki, jotka päätyvät tappamiseen, ovat psykopaatteja tai mielenhäiriöisiä. Tulkitsen kuitenkin, että kuski ei ole psyko, koska hän haluaa suojella perhettä, on aidosti rakastunut naapuriinsa ja kiintyy hänen lapseensa. (Tämä tietysti sillä varauksella, ettemmehän me aikuisten oikeasti voi sen enempää diagnosoida fiktiivisen roolihenkilön mielenterveyttä kuin tietää hänen todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Meillä on vain se, minkä näemme ja siitä tulkitsemme.)

Jos kuski olisi spyko, hän ei suojelisi perhettä itseltään. Kuten Shane, hänen on väistyttävä perheen onnen tieltä (tai kuoltava). Mielikuvittelen, että kuski, koska on selvästi rikollisen elämäntavan valinnut (tai se on hänen päälleen heitetty), saattaa olla muissa osavaltioissa etsintäkuulutettu tai mafian takaa-ajama gangsterien entinen palkkatappaja. Nyt hän on päättänyt loiventaa rikollisuutta pelkkään kuskaamiseen. Kun hän ihastuu naiseen ja kiintyy hänen perheeseensä – saa maistaa normaalia elämää, millaista hänenkin olisi voinut olla – hän suojelee sitä loppuun saakka ja ylikin.

Ja koska hän menee yli (hissikohtaus tuo sen selvimmin esille), hänen on häivyttävä, mutta ensin hän huolehtii siitä, että perhettä ei enää uhata. Psychopath ei olisi näin huomaavainen, vaan ottaisi kaiken minkä saa hinnasta piittaamatta.

(Sanoin aiemmin, että Drive oli paras tänä vuonna näkemäni elokuva. Niin se olikin, tähän iltaan saakka. Nyt näin Almódovarin Ihon jossa elän, joka taitaa olla yhtä hyvä! Ja dvd:ltä ja Blu-rayltä olen kyllä katsonut vanhempia filmejä, jotka ovat olleet yhtä hyviä – tai parempia, kuten Skolimowskin – Kallenkin täällä ansaitusti hehkuttama – Deep End, joka ei edellisestä katsomiskerrasta joskus 35 vuotta sitten, ollut menettänyt mitään tehostaan, päin vastoin, tuntui entistä paremmalta loistokkaana restaurointina.)

Kuten aiemmin jo kirjoitin, leffa on tehty ambivalentilla tyylillä, eli molemmat lukutavat on mahdollisia. Toisaalta gangsterikliseitä ja kasaricoolia hyödyntävä antisankaritarina ja toisaalta sairaskertomus. Päähenkilön psykopatian tunnustaminen ei tee elokuvasta yksioikoista vaan nimenomaan rikastaa elokuvaa.

Psykopatia ei tarkoita automaattisesti jotain Hannibal Lecteriä. Jonkun tutkimuksen mukaan 1% ihmisistä omistaa psykopaattisia luonteenpiirteitä ja monet heistä ovat työurallaan menestyneitä, johtavissa asemissa. Jos psykopaatteja istuu firmojen toimitusjohtajina, niin miten sitten Björkbackan visioima ammattitappajan ”ura” sulkisi Driven päähenkilön mahdollisen psykopatian pois? En todellakaan pysty kuvittelemaan että kukaan muu kuin psykopaatti pystyisi tappamaan ihmisiä ammatikseen – paitsi tietysti Hollywoodin fantasioissa.

Aihetta sivuavana ajankohtaisena sivuhuomiona graafisesta ja ”harvoin, mutta niin että tuntuu” -tyylisestä väkivallan esittämisestä on tuorein HBO:n Boardwalk Empire -sarjan jakso (toisen kauden viides jakso), missä mm. murskataan useilla iskuilla miehen pää isolla jakoavaimella/putkipihdeillä sekä skalpeerataan puukolla pyörätuolissa istuva vanhempi mies. Jenkeissä on kaapelin puolella toki omat vapautensa sisällön suhteen, mutta näin siis myös tv:n puolella ison budjetin ja yleisön sarjassa vuonna 2011. Mielestäni on paljon parempi näin kuin triviaalia tappamista tiheään tahtiin koko elokuvan matkalla ilman, että se tuntuu missään määrin pahalta.

Elokuvan luoma tunnelma oli parasta antia. Hienot roolisuoritukset Ryan Goslingilta ja Carey Mulliganilta, heidän kemiansa toimi loistavasti. Minua jäi häiritsemään se loppu, kuinka luottavaisesti päähenkilö suhtautuu siihen tapaamiseen ja tähän henkilöön, se oli epäuskottavaa.

Elokuvan väkivalta ei tuntunut missään, itselle on ihan yhdentekevä onko sitä leffassa vai ei, kunhan elokuva on hyvä.

Hörtö kirjoitti:

”Minua jäi häiritsemään se loppu, kuinka luottavaisesti päähenkilö suhtautuu siihen tapaamiseen ja tähän henkilöön, se oli epäuskottavaa.”

Päinvastoin, päähenkilö tietää jo etukäteen ettei tilanne tule päättymään hyvin ja on vain hyväksynyt asian.

”Päinvastoin, päähenkilö tietää jo etukäteen ettei tilanne tule päättymään hyvin ja on vain hyväksynyt asian.”

No miksi hän pisti sitten hanttiin, olisi antanut tappaa jos kerran oli hyväksynyt tilanteen. Ihan höpöjuttuja nyt heität. Typerä loppu ja epäuskottava, jossa ei ollut mitään järkeä.

Hörtö kirjoitti:

”No miksi hän pisti sitten hanttiin, olisi antanut tappaa jos kerran oli hyväksynyt tilanteen. Ihan höpöjuttuja nyt heität. Typerä loppu ja epäuskottava, jossa ei ollut mitään järkeä.”

Hän halusi ettei naista ja poikaa jahtaisi enää kukaan, mutta oli itse valmis kuolemaan samalla.

Tuli tuossa muuten mieleen, että kuinkahan paljon Goslingin hahmo on saanut vaikutteita Two-Lane Blacktopin (1971) päähenkilöstä… Molemmat ovat nimettömiä, pakkomielteisiä ja sisäänpäin kääntyneen vähäpuheisia.

Mielestäni päähenkilö kertoo itse vastauksen kysymykseen, mikä hän on. Kun hän on tappanut Ninon ja soittaa Bernie Roselle, hän kysyy: ”Muistatko tarinan skorpionista ja sammakosta?” Tarinahan menee niin, että skorpioni halusi joen yli ja suostutteli sammakon kantamaan itsensä selässään. Sammakko pelkäsi skorpionia, mutta skorpioni rauhoitteli tätä sanomalla, että jos hän tappaa sammakon, hän kuolee itsekin. Keskellä jokea skorpioni kuitenkin pistää sammakkoa kuolettavasti. Miksi, kysyy sammakko. Koska se on minun luontoni, vastaa skorppari.
Tästä Bernienkin olisi jo pitänyt tietää, miten hänen itsensä käy. Ja ei, loppukohtauksessa skorpioni ei lapsellisesti uskonut antavansa rahoja takaisin ja ratsastavansa nainensa kanssa auringonlaskuun.

Niin kuin Kalle seuraavassa postissa kertoo, Goslingin skorpioni-takki on myös pastissi johonkin leffaan, jota en tunne. Minulle se on enemmän päähenkilön oikea luonne, joka elokuvan kuluessa ottaa yhä voimakkaammin vallan. Ajaja laittaa takin päälleen viimeisen kerran, kun lähtee kotoaan tapamaan Cookia, eli kostoretkensä aluksi. Sen jälkeen se ei poistu hänen päältään, vaikka hissikohtauksen jälkeen se on enemmän verinen kuin valkoinen. Skorpionia näytetään moneen kertaan lähikuvissa, se ikään kuin hengittää ja elää omaa elämäänsä takin selässä. Samoin se on lähikuvassa hissisuudelmassa, jossa päähenkilö on selin ja Ninon mies siis saa pitkään katsella oikeaa murhaajaansa, ennen kuin tämä ryhtyy toimeen. Siksi myös elokuvan pahin, ja melkein ainoa, yksittäinen väkivallan välähdys kasvojen sisään uppoavasta kengästä oli sekin minulle perusteltu.
Hieno leffa, kertakaikkiaan.

”Mitään pään murskausta ei näytetä”

Ihan selvä parin sekunnin kohtaus on, jossa jalka uppoaa makoisasti rikotun kallon sisustaan. Ehkä olet katsonut jonkun leikellyn version.