Dokumenttielokuva Sinivalkoinen valhe: suomalaisen huippuhiihdon häpeä

En ole koskaan seurannut hiihtoa televisiosta. En edes silloin kun televisiosta ei muinoin tullut arvokisojen aikaan muuta. Suomen mitalit laduilla sytyttivät vuodesta toiseen yhtä paljon kuin ruotsalaisten menestys käsipallossa. Kun suomalaishiihtäjät jäivät dopingista kiinni Lahdessa, en tuntenut mitään. Mika Myllylän kohtalo oli surullinen, mutta hänen tarinansa oli vain pinnallisesti tuttu. Arto Halosen dokumenttielokuva Sinivalkoinen valhe on siksi pieni ihme. Halonen sai hiihdon tuntumaan kerrankin kiinnostavalta.

Mietin, miksi tarina sytytti ja kosketti. Vastaus on yksinkertainen. Doping-kohussa ja pitkässä salailussa on draamaa. Huippuhiihdon tarina inhimillistyy sen romahduksen kautta.

Halosen elokuvan myötä Suomen hiihdossa on nyt tarina minullekin. Se ei ole vain voittajien juhlimista ja tiettyä nationalistista huumaa. Siinä on salaisuuksia ja jännite, se on aito tragedia.

Sinivalkoisessa valheessa ei etsitä niinkään syyllisiä kuin totuutta. Halonen on varma, että käytännössä kaikki huippuhiihtäjät käyttivät doping-keinoja ja Lahti oli vain jäävuoren huippu. Dokumentin nähtyäni en voi kuin uskoa samaan.

Näyttö on niin selvää. Miksi muuten huippuhiihtäjien tulokset nousivat niin huimasti arvokisoihin? Miksi dopingista puhuneet ex-urheilijat valehtelisivat niistä tovereistaan, jotka kieltäytyvät nyt sanomasta muuta kuin no comments?

Sataprosenttisen kiistattomia uusia todisteita ei Halosellakaan juuri ole muusta kuin salailusta.

Juha Mietoa vain käy sääliksi. Koska hän ei Marjo Matikainen-Kallströmin ja Kirvesniemien tapaan pakoile asiaa ja Halosen kysymyksiä, vaan kivenkovaan väittää, ettei käyttänyt dopingia, syntyy asiayhteydessä ainoastaan nolo vaikutelma.

Vai saattaisiko Mieto sittenkin olla puhdas?

Koska huippuhiihdon historia on täynnä salailua, emme ehkä saa koskaan tietää. Jatko-osan paikka.

Sinivalkoinen valhe ensi-illassa 5.10.

Elokuvan kotisivuilla voi katsoa esimerkiksi trailereita.