Doctor Strange: kikkeliskokkelis ottaa nopeasti vallan Marvel-uutuudessa

Doctor Strange on uusin Marvel-elokuva. Halusin nähdä sen heti jo näyttelijöidenkin vuoksi. Pääosassa Benedict Cumberbatch, mentorina Tilda Swinton, metafyysisen überkelmin pääkätyrinä Mads Mikkelsen, mukana myös Rachel McAdams ja Chiwetel Ejiofor – joukkohan on kuin jostain prestiisidraamasta. He kaikki ovat olleet Oscar-ehdokkaina, paitsi Mikkelsen, joka toisaalta taannoin palkittiin Cannesissa festivaalin parhaana miesnäyttelijänä.

Parasta Doctor Strangessa on Cumberbatch. Tämä tuskin on yllätys. Huomasin pitäväni elokuvasta samalla tavalla kuin Iron Maneista. Sankarihahmo on sarkastinen egoisti – ei vain vähän kuin Tony Stark. Hänestä tulee mieleen myös Indiana Jones, osin eksoottis-naivististen Aasia-jaksojen ja osin ruoskan vuoksi.

Valitettavasti taika elokuvateatterissa laimeni sitä myötä kun valkokankaalla nähtiin enemmän taikuutta.

Elokuva tapahtuu samassa Marvel-universumissa kuin Avengersit ja muut. Tohtori Strange on koppava huippukirurgi, 1970-luvun fuusiojazzin tuntija ja Jaeger-LeCoultren kellojen keräilijä, joka menettää auto-onnettomuudessa hienomotoriset taitonsa ja lähtee katkerana Aasiaan etsimään salaperäistä parannusmetodia. (Itse olisin googlannut ao. nimen, mutta Strange mielummin harhailee pitkin Nepalia ja ottaa turpiin.) Temppeli löytyy, koulutus alkaa ja pian hän on erikoinen taikuri, siis supersankari, jonka pitää estää toisen ulottuvuuden olentoa tuhoamasta ihmiskuntaa, tai jotain.

Tohtori Strange osaa hallita aikaa ja heiluttaa energiaruoskaa, tai jotain. Doctor Strange on ”tai jotain” -elokuva, joka ei määritä oman fantasiamaailmansa reunaehtoja. Kaikki on mahdollista. Aika menee luupille ja ”ulottuvuudet” taittuvat, eli kivitaloja rullataan jonkin sortin photoshoppauksena eschermäisiksi portaikoiksi ja kuutioiksi ja kaleidoskoopeiksi, eli hetkonen, ettekö te ole viitsineet lisätä Inceptionin kuvastoon yhtään mitään?