DocPoint: Täynnä Tarmoa on uskomaton naurupommi

Yksi elokuvagenre osataan Suomessa paremmin kuin missään muualla maailmassa. Se on myötähäpeädokumentti.

Genre ei ole kovin tunnettu, eivätkä sen onnistuneimmat edustajat ole välttämättä maailman parhaita dokumentteja, mutta intensiteetin puutteesta niitä ei voi syyttää. Oikeastaan en keksi mukaansatempaavampaa dokumentin lajia, vaikka katselunautintoon kuuluukin tietty pitkään piinaava syyllisyydentunto.

Myötähäpeädokumentin aiheena ovat ihmiset, jotka tähtäävät vähän liian korkealle, eivätkä mieti, millaisia sammakoita suustaan päästävät. Tunnelma on intiimi ja arkinen.

Myötähäpeädokumenttia ei lähdetä tekemään, vaan tähän genreen luisutaan tapahtumien myötä dokumentinteon aikana.

Lajin klassikkoja ovat Mika Ronkaisen Autobonus, joka seuraa keski-ikäisen, velkavankeuteen pudonneen pohjoissuomalaisen pariskunnan touhuja verkostomarkkinoinnin ihmeellisessä, suuria lupaavassa maailmassa, sekä John Websterin Pölynimurikauppiaat, jossa ovelta ovelle -myyjät nöyryyttävät itseään ja toisiaan.

Genren lempeämpää laitaa on esimerkiksi Vaalitaisto, jossa pikkukylän kunnanvaltuustoon pyrkivä reipas poika houkuttelee äänestäjiä kaikenlaisilla surkuhupaisilla tempuilla.

Väistämättä lajiin kuuluu myös Kansalainen Jussila. Petteri Jussilan traaginen kohtalo saa sen näyttämään eräänlaiselta Ikaros-tarinalta, mutta kukapa voisi perimmäistä tosiasiaa: Jussilan tyhjän uhon tahaton koomisuushan elokuvaa ennen kaikkea hallitsee.

Oskari Pastilan ohjaama Täynnä Tarmoa ponnahtaa suoraan lajin huipputeosten joukkoon. Taas rehvastellaan ja ollaan niin tietävinään muita paremmin, kuinka maailma toimii.

Täynnä Tarmoa on tarina koripallojoukkue Porvoon Tarmon karmeista kuukausista vuonna 2006. Joukkueeseen tuodaan ulkomaisia pelaajia, joista ei tiedetä etukäteen mitään – ulkomaalaisuus riittää. ”Toinen on Kamerunin paras koripalloilija ja toinen on sen veli tai kaveri tai jotain”, toteaa Helsinki-Vantaalle saapuvista pelaajista juuri se henkilö, jonka pitäisi tietää vähän paremmin.

Manageri eli toiminnanjohtaja väittää tuntevansa suunnilleen kaikki poliitikot ja kuvailee, kuinka he suorastaan jonottavat päästäkseen Tarmon televisioituihin matseihin näyttäytymään. Valmentaja on järjen ääni, mutta ei hänelläkään hyvin mene. Matsit hävitään järjestään.

Manageri hieroo bisnestä kovaan ääneen, mutta sponsorisummat paljastuvat vain muutamiksi tonneiksi. Yhdysvalloista ja Afrikasta värvättyjen mustien pelaajien kokemuksen ovat kovia. Suomalaiset juopot käyvät heidän ovillaan kolkuttelemassa. Sängyt hajoavat isokokoisten pelaajien alle, eikä niitä riitä kaikille. Logistiikkaongelmat pahenevat. Pelaajille ei saada edes vaatteidenpesukoneita. Käteisenä suoritettavien palkkioiden päälle joukkueen toiminnanjohtaja lisää kolikkorahoja omasta taskustaan.

No, tällaista kai on arki urheiluseuroissa pikkukaupungeissa ja maalla. Mutta tällä kertaa kaikki on saatu nauhalle. Jopa se, että toiminnanjohtaja selittää joukkueen taloudenhoidon olleen edellisvuosina rikollista.

Farssi sen kun pahenee ja rotukysymyksetkin nousevat pintaan. Joukkueen johtoporukoissa ei vältetä rasistista kielenkäyttöä. Eräänlaisena huipennuksena ovat kohtaukset Porvoon yökerhoissa ja öisellä nakkikioskilla. Tuontipelaajilla ei ole vieraassa maassa paljoakaan tekemistä. Pelaajat lukevat päivisin tuntikaupalla Raamattua ja iskevät iltaisin naisseuraa baareista, ilmeisen hyvällä menestyksellä.

Myötähäpeädokumentteja on tehty myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, niitä ovat esimerkiksi taulapäisistä elokuvantekijöistä kertova American Movie ja vanhojen peliautomaattien hakkaamiseen omistautuneiden nörttien kunniakiistojen kuvaus King of Kong. Mutta nekin ovat kovin kilttejä verrattuna näihin puistattavan hyviin suomalaiselokuviin.

Syyt rajuuteen eivät ole tekijässä, vaan ihmisissä. Tässä tapauksessa Tarmon managerin uho on niin karmeaa katsottavaa, että naurua ei voi pidätellä. DocPoint-festivaaleilla koko Bio Rex hirnui elokuvan alkuminuuteista alkaen.

Pahinta on tietenkin, että juuri joukkueen manageri alun perin pyysi Pastilaa tekemään televisio-ohjelmaa Tarmosta. Siitä piti tulla seurantasarja joukkueen loisteliaasta menestystarinasta. No, toisin kävi.

Jotain vähän samantapaista on tehty Ruotsissa. Jotkut ehkä muistavat elokuvan Haku päällä Tallinnassa, jossa joukko ruotsalaismiehiä lähtee Tallinnaan vaimonhakuun tai oikeastaan bordelliin. Siinä oli samanlainen tunnelma. Niin myös brittien Konttorissa ja The Officessa.

Ainoa ero on, että Haku päällä Tallinnassa ja Konttori olivat fiktioita, kun taas Täynnä Tarmoa on totisinta totta. David Brent on herännyt eloon Tarmon managerina (joka eroaa dokumentin lopussa ja Pastilan mukaan työskentelee nyt Palloiluliitossa).

Täynnä Tarmoa uusitaan DocPointissa vielä sunnuntai-iltana. Dokumenttiprojekti esittää sen TV2:lla noin kuukauden kuluttua.

Kannattaa katsoa, sillä tämä on yksi kaikkien aikojen hauskimmista suomalaisista elokuvista.