Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Docpoint: Rat Filmin pariin ei ole mukava käpertyä

Blogit Kuvien takaa 30.1.2018 09:22
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Rat Film on elokuva Baltimoresta ja rotista. Luin kehuja siitä joskus syksyllä amerikkalaismedioista ja katsoin sen Docpoint-esitysten alla. Näin eri elokuvan kuin sen, jota odotin. Elokuvan näkemisen jälkeen ajattelin eri elokuvaa kuin sitä, jota olin luullut katsovani.

Rat Film ei ole erityisen poikkeuksellinen, mutta se muistuttaa nykyään suosittujen dokumenttielokuvien yhdenmukaisuudesta. Suurimmassa osassa niitä kerrotaan liberaaleille katsojille sopivia tosiasioita ja ehkä paljastetaan joitain tuohtumusta herättäviä epäkohtia, joihin välittömästi otetaan oikeamielinen kanta. Kun raamit ovat turvalliset, hankalankin aiheen pariin on mukava ”käpertyä”.

Jo alkuminuuteilla käy ilmi, että Rat Film on tarina siitä, miten (suhteellisen köyhää) Baltimorea jaettiin lain voimalla valkoihoisten ja rodullistettujen asuma-alueisiin, sekä siitä, kuinka Yhdysvalloissa kylmän sodan aikana pelättiin biologista sodankäyntiä, jossa rotat olisivat taudinlevittäjiä.

Ohjaaja Theo Anthony käsittelee etenkin ihmisten suhdetta rottiin. Hän kertoo rinnan Baltimoren väestökehityksestä sekä rottakokeista, joissa eläimet alistettiin yhä karmeampiin olosuhteisiin. Aseksuaaliset kannibaalirotat menestyivät parhaiten. Tätä valaisee tunteeton kertojanääni, joka on kuin feminiini ja aksentiton Werner Herzog. Lakonisuus on humoristinen ratkaisu, uskoisin.

Anthonyn dokumentti on ”kokeellinen”, eli impressionistinen ja irrallinen: siinä ei ole katsojaa tarinan läpi opastavaa narratiivia. Siinä on hahmoja, kohtaamisia ja muiden kuin Anthonyn lausumia mielipiteitä.

Elokuva aktivoi ajatuksia epäoikeudenmukaisuudesta näyttämällä vastasyntyneen rotan, joka pudotetaan käärmeen terraarioon. Sen tehdessään käärmeenkasvattaja toteaa, että sama luoja on kummankin lajin luonut. Yli-innokas rotanjahtaaja esittelee aseitaan takapihallaan. Rikospaikkatutkijoiden koulutukseen rakennettujen dioraamojen yksityiskohtia esittelevä virkamies on kuin hahmo jostain Errol Morrisin elokuvasta: eräälle asialle omistautunut mies on tavallaan asian ytimessä ja sitä selostaessaan paljastaa psykologisesti jotain ihan muuta.

He ovat valkoisia.

”Rottia on siellä missä asuu kouluttamattomia ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä unelmoisivat”, sanoo musta tuholaishävittäjä, siis rotanmetsästäjä.

Rottaelokuva on levottoman elastinen, se jatkuu suuntiin johon ei odottaisi eikä ehkä pitäisi. Elokuva on hyvä, mutta olisi vaikea sanoa, että ”pidän siitä”. Se saattaa olla mestarin uran alkua tai onnenkantamoinen. Se pakottaa katsojan miettimään, mitä kuvat ja rinnastukset tarkoittavat, ja se hämmentää. Se on elokuva rasismista ilman, että asiasta sanottaisiin mitään ääneen. En tiennyt mikä on hauskaa ja mille saa nauraa. Nauroin yksin skriineriä katsoessa, mikä on jo jotain. Omat assosiaationi ja arvailuni olivat minulle myös kiusallisia.

Thereminin ujellus ääniraidalla on ehkä alleviivaamista, mutta totta kai se toimii. Se piinaa.

Rat Film esitetään DocPoint-festivaaleilla ti 30.1. ja la 3.2.