Docpoint-festivaalilla: Under the Sun, eli Pohjois-Koreassa hymy on fiktio
Nyt tarjolla on mahdollisuus ahdistua elokuvateatterissa oikein kunnolla. Eikä tätä dokumenttielokuvaa, Under the Sunia, voi väittää triviaaliksi tai sensaatiohakuiseksi. Se kertoo petollisen rauhallisella tempolla elämästä eräänlaisessa helvetissä.
Venäläisohjaaja Vitali Manski sopi Pohjois-Korean viranomaisten kanssa dokumentin teosta. Elokuva seuraisi aivan tavallista pohjoiskorealaista perhettä vuoden ajan. Keskipisteessä on esimerkillisen reipas kahdeksanvuotias tyttö Zin-Mi. Mutta miksi kaikki puhuvat niin jäykästi ja aina vain niin ylväitä? Ovatko kaikki ihan oikeasti noin ylitsepursuavan patrioottisia?
Kun kyse on maailman totalitäärisimmästä valtiosta, kyse ei ollut objektiivisesta tai totuudellisesta dokkarinteosta. Pohjoiskorealaiset kirjoittivat kaiken valmiiksi Manskin kameraa varten.
Perhettä esitti oikea perhe, mutta esimerkiksi vanhempien ammatit muutettiin – kommunisti-ideologialle oli sopivampaa, että lehtimies-isä ja ruokalassa työskentelevä äiti olisivatkin tehdastyöläisiä. Vanhempien tehtaissa tietenkin ylitetään kaikki tuotantokiintiöt, vaikka perheen piti olla ”tavallinen”.
Manski oli mukana pelissä ja kuvaukset tehtiin Pjongjangissa kuten pitikin. Ohjaaja on kuvaillut olleensa pohjoiskorealaisten täydellisessä kontrollissa. Kuvauspäivien päätteeksi kamerasta otettiin muistikortit, jotka vietiin sensuuriin ja Manskille palautettiin ainoastaan se materiaali, jota hän saisi käyttää. Hän tosin keksi pistää muistikortteja taskuunsa kuvausten lomassa ja antoi pohjoiskorealaisille vain osan niistä.
Sitten Manski otti materiaalin ja leikkasi elokuvan kuten halusi. Siitä tuli ihan muuta kuin pohjoiskorealaiset odottivat.
Dokumentista tuli hypertodellinen, koska Manski näyttää liikaa.
Under the Sunin tilanteet ”tosielämästä” ovat aivan näyteltyjä ja feikkejä, mutta näemmekin aina vähän enemmän kuin pitäisi. Siten dokumentti, josta oli tulossa pohjoiskorealainen propagandafiktio, muuttuukin taas oikeaksi dokumentiksi.
Manski on jättänyt elokuvaan mukaan kohtausten purkittamista edeltäneitä ja sen jälkeisiä tunnelmia. Näemme, miten muka aitoon tilanteeseen valmistaudutaan: näyttelijät hermoilevat, viranomaiset ohjaavat tilannetta kameran takaa, todellisuus ikään kuin pakenee täydellisesti juuri ennen kuin ”kamera käy”. Mutta kamera siis kävikin jo.
Ja kamera käy vielä kun esiintyjät lopettavat rooliensa näyttelemisen. Näemme, miten hymyt katoavat. Performanssi loppuu ja tilalle tulee tympääntynyt, uupunut tai pelokas oikea ihminen. Voi tulla haukotus, itkukin.
Silloin tällöin kuvassa on lakonista tekstiä, joka paljastaa Manskille kuvausten aikana selvinneitä totuuksia, esimerkiksi vanhempien oikeat ammatit.
Pohjoiskorealaiset halusivat feikin elokuvan siitä, miten ihanaa elämä maassa on. Tulikin aito elokuva siitä, miten sanoinkuvaamattoman hirveää on feikki elämä.
Under the Sun on eräänlainen kauhutarina, koska ihmiset kameran edessä ovat totta. Mieleen tulevat Philip K. Dickin paranoiatarinat ja ajatusleikit maailmasta, joka paljastuu täysin näytellyksi. Tämä voisi olla satiiria kuten Truman Show. Mutta tämä on totta, aivan liian totta.
Onko näillä ihmisillä oikeaa elämää? Onko heillä edes privaatisti vapautta? Auringon alla näyttäisi olevan maa, jossa sellaisista asioista ei edes saa unelmoida.
Surullisinta on lapsi, kahdeksanvuotias Zin-Mi kaiken keskellä. Pohjoiskorealaisten propagandafiktio ikään kuin korostaa niitä mahdollisuuksia, joita hänellä ei elämässään ole. Kulissimaailman keskellä mielettömissä esityspaineissaan kyyneliin purskahtavan Zin-Min itku tarttuu.
Näin Under the Sunin Tallinnan elokuvajuhlilla. Festivaali oli saanut Venäjän kulttuuriviranomaisilta yhteydenoton: tätä elokuvaa ei pitäisi näyttää. Pohjois-Koreasta oli kerrottu Venäjälle Manskin pettäneen luottamuksen, ja Venäjän virallisen linjan mukaan tämän tarinan konna on nyt Manski. Niinpä tietysti, niinpä tietysti.
Under the Sunista on Docpoint-festivaaleilla näytökset to 28.1. ja la 30.1.