Docpoint-festivaalilla: lumoava, herzogmainen Spandex Sapiens
Yksi kiinnostavimmista viime vuonna näkemistäni kotimaisista elokuvista on nimeltään Spandex Sapiens, ja se on ainakin pintatasolla dokumentti showpainijasta. Michael Majalahti on Kanadassa osan nuoruuttaan viettänyt saarnaajan poika. ”Starbuckina” kehässä raivoava Majalahti on ideologialtaan kaikin tavoin konservatiivi ja asenteeltaan sisukas, järjettömyyteen asti: hän haluaa menestyä nimenomaan showpainissa, vaikka Suomessa ne piirit ovat olemattomat pienet.
Niin, tiesitkö, että Suomessa on paikallisia showpainitapahtumia? En minäkään, ja dokumentista näkee, kuinka piskuisia ne ovat. Ollaan jossain lämmittämättömän näköisessä teollisuusrakennuksessa ja matsia on katsomassa tyyliin 12 ihmistä. Kas, tuolla vilahtaa Wilma Schlizewski.
Kroppakin noin nelikymppisellä Majalahdella jo valittaa kuin The Wrestler -elokuvan päähenkilöllä konsanaan.
Majalahti uhoaa, mutta dokumentti näyttää hänen elämänsä sympaattista arkisuutta. Pian on selvää, että hänen pohjoisamerikkalainen aksenttinsakin on osa tahallista tai tahatonta ulkokuorta. Majalahti ilmeisesti kokee aksentin erääksi keinoksi korostaa jotenkin kamalan hataralla pohjalla olevaa maskuliinisuuttaan.
Dokumentin on ohjannut Oskari Pastila, joka tunnetaan parhaiten myötähäpeätarinasta Täynnä tarmoa. Pastilan ohella toinen käsikirjoittaja on elokuvakriitikkonakin työskennellyt Ilja Rautsi. He näkevät tarinan tragikoomisen puolen, mutta Spandex Sapiens ei ole koskaan Majalahdelle naurava elokuva.
Kerronnan vahvuus on yllättäen siinä, kuinka paljon aukkoja tarinaan jää. Spandex Sapiens ei ole tavallinen ”henkilökuva”. Tarina kasvaa isommaksi, kun Majalahdelle löytyy showpainikehistä vastavoima. Jessica Love on rakkauden asiaa ajava, sydäntikkareita yleisölle jakava transsukupuolinen showpainija, todellinen vastarannan kiiski skenessä, josta on aiemmin noussut esiin lähinnä ideologialtaan hyvin erilaisia tyyppejä.
Elokuva asettaa luolamiesuhosta puhuvan, Lovea joko esityksenä tai ihan sydämestään inhoavan Majalahden ja jokseenkin huolettoman oloisen Loven vastakkain sekä rinnakkain. He käyvät kiertueella jopa Japanissa, jossa showpainikuviot ovat valtavia. Transpainija saa siellä homofobisen mutta silti innostuneen vastaanoton – vaikka puhutaan yhä aika pienistä piireistä. Majalahtea harmittaa.
Välillä seurataan Majalahden yksityiselämää. Tyttöystävä lähtee, toinen löytyy. Alfauros on rakkauden tarpeessa.
Unimaisissa, korostetun lavastetuissa jaksoissa Starbuck ja Love ottavat yhteen Helsingin julkisilla paikoilla ja supermarketissa.
Minne tarina menee? Kuten sanoin, kerronnassa on aukkoja, jotka katsoja täyttää itse. Jaksot Majalahden uskovaisten vanhempien parissa palauttavat mieleen Autobonuksen, mutta kokonaisuutena Spandex Sapiens lähestyy rohkeasti Werner Herzogin lanseeraamaa konseptia dokumenttielokuvan ekstaattisesta totuudesta. Tuo ”kaikista totuudellisin totuus” vaatii vastaanottajan tulkintaa, ja se löytyy eräänlaisesta hallitusta kaaoksesta, jossa saattaa olla mukana näyteltyjä tilanteita sekä merkillisiä harhapolkuja, jotka eivät näennäisesti liity pääasiaan.
Toisin sanoen todellisuuden havainnointi on joskus merkityksellisempää, kun ei katsota keskelle vaan reunoille. Viihdyin Spandex Sapiensin kaaoksen parissa erinomaisesti ehkä juuri siksi, etten tiennyt, mikä on määränpää. Kun näin elokuvan Night Visions -festivaalilla, yleisö mielenkiintoisesti tuntui jakautuvan Majalahden ja Loven ”kannattajiin”.
Jos Spandex Sapiens olisi vielä hieman parempi, se olisi kansainvälinen menestystuote. Tällaisenaan se on omintakeisinta suomalaista dokumenttielokuvaa.
DocPoint-festivaali Helsingissä 25.-31.1.2016.
Muokattu 14.1. klo 11:57: korjattu transsukupuolisuutta käsittelevä sana.