Kalle Kinnusen elokuvablogi.

DocPoint 2011: I’m Still Here ja dokumenttielokuvan totuudellisuus

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.2.2011 07:01

Pari vuotta sitten näyttelijä Joaquin Phoenix alkoi käyttäytyä julkisuudessa oudosti. Myöhemmin kävi ilmi, että sekoilu oli esitys, sillä Phoenixista tehtiin omituista dokumenttia. Siinä hän jättää elokuvauransa ja ryhtyy rap-muusikoksi, vaikkei osaa räpätä edes auttavasti.

Huumehuuruinen I’m Still Here (traileri) on kummallinen tapaus ja kummallinen olen kai itsekin, kun reilu viikko sitten katsoin sen DocPoint-festareilla jo kolmatta kertaa. (Kyllä yhden pitäisi riittää, toisen kerran katsoin kun halusin virkistää muistia kirjoittaakseni elokuvasta DP-lehteen, ja nyt halusin vielä nähdä, miten DocPointin yleisö reagoi.)

Kohua muutaman viikon ajan herättäneen elokuvan ohjannut Casey Affleck kuittasi sen nopeasti kokonaan feikiksi.

En usko.

Ensinnäkin Phoenix on ollut sekoboltsi jo vaikka kuinka pitkään. Hänen haastatteleminen Cannesissa 2007 on journalistisen urani kummallisin tähtikohtaaminen – kirjoitin siitä blogiini jo pari vuotta sitten. Sitä paitsi Phoenix suututti lähipiiriäänkin aika pahasti tempuillaan.

Osa elokuvasta on Borat-tyylisesti totta.

Partasuu-Phoenixin karmeiden räppiyritelmien tuottajaksi pyydetty Puff Daddy-Diddy-Sean Combsin roolityö olisi aivan mieletön, jos hän esittäisi. Combsin hämmennyksen on oltava aitoa. Pienet yksityiskohdat, kuten hänen kommenttinsa kameran takana eli kuvan ulkopuolella olevalle Affleckille ovat paljastavia.

Samoin Ben Stiller näyttää olevan ihan hukassa yrittäessään pyytää Phoenixia Greenbergiin. Kohtaus Phoenixin takapihalla on tarpeeksi kökkö ollakseen totta ja kyllin kummallinen vakuuttaakseen, että Stiller ei tiedä missä mennään.

(Myös Phoenixin oksennus pieleen mennen rap-keikan jälkeen vaikuttaa autenttiselta, samoin humalatila.)

Mutta mikä ihme on I’m Still Heren pointti? Siis oikeasti?

Tavallaan pidän elokuvasta. Mutta silti tekisi mieli olla samaa mieltä Chris Morrisin kanssa. Kun haastattelin häntä marraskuussa Tukholman elokuvajuhlilla, mestarisatiirikko Morris ei sanojaan säästellyt.

”Joaquin Phoenix -dokkari, olipa se roskaa! Mies on liian tyhmä huomaamaan, että hukkuu todella huonoon vitsiin. Ei tuollaista pseudodokumenttia noin tehdä. Ihan kuin Borat tai Bruno, jossa haastattelutilanne on valmisteltu, mutta sisään lähetetään Sacha Baron Cohenin sijaan joku harjoittelija ensimmäisenä työpäivänään, yrittämään olla hauska”, Morris laukoi.

”Deeply dull.”

Elokuvan viimeiset kuvat Phoenixista kävelemässä joella jossain Väli-Amerikassa ovat ainakin niin teennäisiä, että voi hyvä tavaton. Tällaiset vitsit ovat tosiaan taitolaji. Mutta Phoenixille olisi mielestäni kuulunut parhaan näyttelijän Oscar-ehdokkuus.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Boratin huumorihan on aivan eri tyylistä, koska se kumpuaa siitä, että yleisö tietää enemmän kuin haastateltavat. I’m Still Heren kohdalla raja sen suhteen mitkä ovat aitoja tilanteita ja mitkä eivät on vähintäänkin epäselvä (etenkin Stillerin osallisuus on kysymysmerkki). Lopputuloksena on elokuva, joka on välillä hauska, muttei lähellekään koko ajan. Sen on tarkoituskin olla epämiellyttävää katseltavaa, koska Affleck on selkeästi halunnut myös leikitellä sillä miten ihmiset reagoivat tähden sekoiluun (esim. viimeinen keikka – oksennus tosin vaikutti mun mielestä feikiltä). Kiehtova elokuva etenkin, kun Phoenixin tulevista rooleista ei oikein ole tietoa. Loppu oli tosiaan typerä.

Jos dokumentti onkin tavallaan ollut Phoenixille lupa ja tekosyy railakkaaseen eskapismiin. Mies on saanut perseillä sydämensä kyllyydestä ja dokumentti tarjoaa ”se olikin vain lavastettua” -pakokortin.