Django Unchained: kun Quentin Tarantino on liian tarantinomainen
Näin Quentin Tarantinon uuden Django Unchainedin viime viikolla toista kertaa. Pidin siitä ja seuralaiseni pitivät siitä. Ennakkonäytöksessä Bio Rexissä sadat katsojatkin pitivät siitä niin, että lopussa kuultiin aplodit. Aitioissa elokuvaa olivat katsomassa muiden muassa Rare Exportsin ohjaaja Jalmari Helander ja Iron Skyn ohjaaja Timo Vuorensola, ja hekin pitivät näkemästään kovasti.
Samaan aikaan kun Django Unchained viihdytti ja johdatteli Night Visions-festarin spagettiwestern-retrotapahtuman tunnelmiin, tunsin myös jotain ristiriitaisempaa.
Tarantinosta on tullut ohjaaja, joka ei enää vaivaudu tekemään mitään, missä ei haise omakehu. Elokuva on kekseliäs, kuten häneltä odottaa. Se kyseenalaistaa hyvän maun ja monet sosiaaliset sekä elokuvakerronnalliset konventiot. Siinä on loistavia näyttelijäsuorituksia ja jopa nerokasta huumoria (”Alexandre Dumas oli musta” lienee vuoden paras toista roolihahmoa hämmentämään lausuttu repliikki).
Silti toivoin, että Tarantino todella yllättäisi. Sitä ei tapahdu.
Suhteeni Tarantinon elokuviin on vahva. En ehkä olisi ammatissani ilman niitä. Omia motivaatioita on vaikea arvioida (parikymmentä vuotta myöhemminkään), mutta uskoakseni Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin intertekstuaalisuus oli osasyy oman elokuvaharrastukseni syvenemiseen. Ne todistivat elokuvan ”salaisesta historiasta”, virallisen historiankirjoituksen tylsyydestä, kun Tarantino hyödynsi b-luokkaan tuomittujen elokuvien aineksia ja tyylikeinoja taiturimaisesti omien tarinoittensa pohjina
Todennäköisesti sisäistin sanan ”postmoderni” merkityksen 15-vuotiaana Reservoir Dogsin ensimmäistä kertaa nähdessäni (Andorrassa heinäkuussa 1993) – olin lukenut elokuvasta jo kaiken mahdollisen, mikä ei muuten siihen maailmanaikaan, ennen internetiä, ollut kauhean paljon vaan tarkoitti muutamia itse ostamiani elokuvalehtiä sekä espoolais- ja helsinkiläiskirjastojen antia.
Tarantinon tyylissä oli ehdotonta varmuutta, joka johti väkevämpään fiilikseen kuin sen ajan muiden itsetietoisten uranuurtajien, kuten vaikkapa Coen-veljesten varhaisten töiden näppäryys ja nokkeluus.
Nyt hän on maneeriensa vanki.
Sight & Sound -lehden Django Unchained -arviossa elokuvaa kritisoidaan melko rajusti. Moitteen syistä olin pitkälti samaa mieltä. Kun Tarantino käyttää pyörtyvää naista gagina kaksi kertaa, tuntuu että hän ei huomaa toistoa (vaikka eihän siitä ole kyse). Jakso, jossa Django puhuu itsensä vapaaksi on laiska ja Tarantinon kirjoittamaksi suorastaan heikko. Koko tuplakliimaksi tuntuu liioittelulta – elokuva nimittäin vaikuttaisi loppuvan jo kertaalleen suureen verilöylyyn, mutta seuraakin yli puolen tunnin lisäjakso, ”kiirastuli”, ja lisää roiskimista.
Älkää ymmärtäkö väärin. Viihdyin toisella kerralla jopa paremmin kuin ensimmäisellä ja nautin silmäniskuista, mutta samalla tunne siitä, että Tarantino antaisi enemmän kuin häneltä odottaa on kai iäksi mennyttä. Siltä nimittäin tuntui ohjaajan viiden ensimmäisen elokuvan parissa. Ne olivat aina enemmän kuin osiensa summa.
Ainakaan kaupalliset syyt eivät saa Tarantinoa skarppaamaan.
Django Unchainedista on jo tulossa hänen uransa menestynein elokuva. Suomessakin siitä tuli listaykkönen. Maailmanlaajuisesti se näyttäisi menevän Kunniattomien paskiaisten ohi muutamassa viikossa.
Mitä elokuvan väkivaltaan tulee – ja siitähän Tarantinolta pitää aina kysyä – tilavuudeltaan täysin absurdit veripussit olivat suunnilleen parasta koko Django Unchainedissa. Se on vain elokuvaa.
Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen