Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Django Unchained: kun Quentin Tarantino on liian tarantinomainen

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 22.1.2013 15:30

Näin Quentin Tarantinon uuden Django Unchainedin viime viikolla toista kertaa. Pidin siitä ja seuralaiseni pitivät siitä. Ennakkonäytöksessä Bio Rexissä sadat katsojatkin pitivät siitä niin, että lopussa kuultiin aplodit. Aitioissa elokuvaa olivat katsomassa muiden muassa Rare Exportsin ohjaaja Jalmari Helander ja Iron Skyn ohjaaja Timo Vuorensola, ja hekin pitivät näkemästään kovasti.

Samaan aikaan kun Django Unchained viihdytti ja johdatteli Night Visions-festarin spagettiwestern-retrotapahtuman tunnelmiin, tunsin myös jotain ristiriitaisempaa.

Tarantinosta on tullut ohjaaja, joka ei enää vaivaudu tekemään mitään, missä ei haise omakehu. Elokuva on kekseliäs, kuten häneltä odottaa. Se kyseenalaistaa hyvän maun ja monet sosiaaliset sekä elokuvakerronnalliset konventiot. Siinä on loistavia näyttelijäsuorituksia ja jopa nerokasta huumoria (”Alexandre Dumas oli musta” lienee vuoden paras toista roolihahmoa hämmentämään lausuttu repliikki).

Silti toivoin, että Tarantino todella yllättäisi. Sitä ei tapahdu.

Suhteeni Tarantinon elokuviin on vahva. En ehkä olisi ammatissani ilman niitä. Omia motivaatioita on vaikea arvioida (parikymmentä vuotta myöhemminkään), mutta uskoakseni Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin intertekstuaalisuus oli osasyy oman elokuvaharrastukseni syvenemiseen. Ne todistivat elokuvan ”salaisesta historiasta”, virallisen historiankirjoituksen tylsyydestä, kun Tarantino hyödynsi b-luokkaan tuomittujen elokuvien aineksia ja tyylikeinoja taiturimaisesti omien tarinoittensa pohjina

Todennäköisesti sisäistin sanan ”postmoderni” merkityksen 15-vuotiaana Reservoir Dogsin ensimmäistä kertaa nähdessäni (Andorrassa heinäkuussa 1993) – olin lukenut elokuvasta jo kaiken mahdollisen, mikä ei muuten siihen maailmanaikaan, ennen internetiä, ollut kauhean paljon vaan tarkoitti muutamia itse ostamiani elokuvalehtiä sekä espoolais- ja helsinkiläiskirjastojen antia.

Tarantinon tyylissä oli ehdotonta varmuutta, joka johti väkevämpään fiilikseen kuin sen ajan muiden itsetietoisten uranuurtajien, kuten vaikkapa Coen-veljesten varhaisten töiden näppäryys ja nokkeluus.

Nyt hän on maneeriensa vanki.

Sight & Sound -lehden Django Unchained -arviossa elokuvaa kritisoidaan melko rajusti. Moitteen syistä olin pitkälti samaa mieltä. Kun Tarantino käyttää pyörtyvää naista gagina kaksi kertaa, tuntuu että hän ei huomaa toistoa (vaikka eihän siitä ole kyse). Jakso, jossa Django puhuu itsensä vapaaksi on laiska ja Tarantinon kirjoittamaksi suorastaan heikko. Koko tuplakliimaksi tuntuu liioittelulta – elokuva nimittäin vaikuttaisi loppuvan jo kertaalleen suureen verilöylyyn, mutta seuraakin yli puolen tunnin lisäjakso, ”kiirastuli”, ja lisää roiskimista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Viihdyin toisella kerralla jopa paremmin kuin ensimmäisellä ja nautin silmäniskuista, mutta samalla tunne siitä, että Tarantino antaisi enemmän kuin häneltä odottaa on kai iäksi mennyttä. Siltä nimittäin tuntui ohjaajan viiden ensimmäisen elokuvan parissa. Ne olivat aina enemmän kuin osiensa summa.

Ainakaan kaupalliset syyt eivät saa Tarantinoa skarppaamaan.

Django Unchainedista on jo tulossa hänen uransa menestynein elokuva. Suomessakin siitä tuli listaykkönen. Maailmanlaajuisesti se näyttäisi menevän Kunniattomien paskiaisten ohi muutamassa viikossa.

Mitä elokuvan väkivaltaan tulee – ja siitähän Tarantinolta pitää aina kysyä – tilavuudeltaan täysin absurdit veripussit olivat suunnilleen parasta koko Django Unchainedissa. Se on vain elokuvaa.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tarantinohan on Aki Kaurismäen antiteesi Hollywoodissa. Siinä missä Kaurismäki itkee tai itkettää, Tarantino pyyhkii kyyneleet ja tarttuu aseisiin.

En voi katsoa kummankaan elokuvia erikseen. Joko aloitan Kaurismäellä ja jatkan Tarantinolla tai aloitan Tarantinolla ja jatkan Kaurismäellä.

Myös tykkään Laurel&Hardy elokuvista. Kaurismäki on se ohukainen ja Tarantino paksukainen.

Kyllähän elokuva oli Tarantinon heikoin. Läysä ja kehnosti kokoon parsittu. Ei-digitaaliset veriroiskeet sentään lämmittivät mieltä. En pitänyt myöskään Franco Neron roolista. Alkuperäisen Djangon palkkaaminen mustan tappelijan isännäksi tuntui mauttomalta, olisi QT saanut keksiä jotain muuta.

Juu ei ollut Tarantinon kolmen ensimmäisen filmin tasoa, ei.

Edellisen viestin kommentista vanhojen tähtien rooleista uusintaversioissa tai saman aihepiirin leffoissa olen kyllä yleisesti eri mieltä. Katsojana on hauska tarkistaa vanhan tähden nykyilme, ja antaahan ohjaaja samalla kunnianosoituksen alkuperäisille tekijöille.

Vaikkapa Cape Fear nyt tulee ensimmäisenä mieleen, ja siinä Robert Mitchum. Tai Kaurismäen Miehessä vailla menneisyyttä Annikki Tähti ja Matti Vuori.

Tokihan Franco Neron näkeminen kankaalla oli mukavaa mutta toivoin että Tarantino olisi löytänyt hänelle jonkun miellyttävämmän roolin.

Tarantino on näköjään jäänyt tyylinsä varjoon pahemmin kuin moni vastaavalla tavalla jotain omintaikeista keksinyt ohjaaja. Törmään harvoin kritiikkeihin joissa puhuttaisiin muusta kuin siitä kuuluisasta Tarantinon tyylistä. Ai mistä muusta Tarantinosta puhuessa voisi edes puhua? Tarantinossahan on nimenomaan kyse intertekstuaalisuudesta, tyylistä, viileydestä ja kikkailusta, niinhän? Ja joskus myös yhteiskunnallisesta epäkorrektiudesta eiköstäjuu? Kyllä, niistähän Tarantino tunnetaan. Kuitenkin lukisin mielelläni joskus myös kritiikkejä joissa puhuttaisiin Tarantinon elokuvien syvemmistä tasoista. Kuulen jo sieluni korvilla sen, miten joku älähtäen käy kiistämään ettäkö Tarantinon elokuvissa edes olisi noita ”silmäniskuja” ja viihdearvoa syvempiä tasoja. Minun mielestäni niissä kuitenkin on.

Kun Tarantinon elokuvia katsoo yleisen elämänkokemuksen valossa, niistä paljastuu paljon monitahoista tietämystä sisäisen vapauden löytämisestä ja siitä taistelemisesta. (Tai no, kun katsoo Tarantinon tuotantoa Jackie Brownista alkaen.) Django Unchained on vapautumiskertomuksena miehen näkökulma siihen, mistä Kill Billissä oli kyse naisen näkökulmasta. Fyysisen väkivallan lisäksi Tarantino marssittaa kankaalle pahiksissaan loputtoman kavalkadin henkisen väkivallan tekniikoita. Ne limittyvät roiskintaan, ja loppuviimein kyse on taistelusta myös ja etenkin henkistä väkivaltaa vastaan. Tätä vain ei juuri koskaan noteerata kritiikeissä. Väitän, että se kuuluisa Tarantinon tyyli on nimenomaan näitä sisältöjä palvelevaa. Palvelevaa, kyllä. Se aina mainittu väkivalta resonoi siellä syvissä kerroksissa, joissa traumat ja pelot asuvat. Kriitikkojen jauhaessa B-elokuvareferensseistä tämä tapaa vain jäädä katsojien yksityiseksi kokemukseksi. Mutta väitän myös, että tämä kaiken hauskan sekaan kudottu ymmärrys oikeasta elämästä esittää merkittävää, joskin ilmeisen näkymätöntä roolia Tarantinon leffojen kassamenestyksessä. Yksinkertaisesti sanottuna: yleisö pitää Tarantinon elokuvista, koska ne koskettavat aivan eri tasolla kuin tavallinen räiskintäviihde. (Paljastin itseni – uskon, että Tarantinon elokuvien lisäksi myös yleisön mielissä voi olla useampia tasoja. Gasp!)

Ehkä kyseessä on Tarantinon valitseman tyylin tehdasasetussudenkuoppa. Intertekstuaalinen silmäniskutyyli on omiaan vetoamaan nimenomaan insinöörimäisesti taiteeseen suhtautuviin kriitikonalkuihin, jotka palaavat vuosienkin päästä aina hakemaan lisää sitä samaa, siltä yhdeltä tasolta. Ja pettyvät, kun eivät enää ylläty. Tarantinokin on vain yksi ihminen eikä monta. Jos Tarantino olisi sattunut valitsemaan jonkin muun tyylin, kuten esim. Almodovar valitsi melodraaman, niin kriitikoidenkin olisi ehkä mahdollista nähdä tyylin syvempiin kerroksiin. Kun siinä päällä ei olisi niin paljon sitä kiinnostavaa ja oleellisen tuntuista pop-sälää.

Riippumatta siitä mitä mieltä kriitikot ovat, niin tavoite on täytetty kun katsoja kokee leffassa olevan jotain muutakin kuin räiskintää ja knoppeja. Vaikka räiskintä ja knopit olisivatkin se ensisijainen motivaatio katsoa pätkä. Se noteerataanko asiaa kritiikeissä ei muuta tätä lopputulosta.

Näitä luetaan juuri nyt