Cuties eli Söpöläiset – sairaan pedofiilikohun takana on koskettava elokuva

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Miten tällainen väärinymmärrys on mahdollinen? Miksi jopa senaattori Ted Cruz vaatii sensuuria ja miksi yli 600 000 ihmistä on allekirjoittanut adressin elokuvaa ja Netflixiä vastaan?

Miksi ranskansenegalilainen Maïmouna Doucoure olisi tehnyt pedofiilimyönteisen elokuvan?

Miksi sellainen elokuva olisi voittanut kansainvälisen kilpailun Sundancessa, Yhdysvaltojen tärkeimmillä elokuvafestivaaleilla, ja miksi Netflix olisi ostanut sen oikeudet?

Miksi Cutiesista myönteisesti kirjoittavat tai siitä käytyä kiistelyä kommentoineet elokuvakriitikot (Tim Robey, Mark Harris ym.) ovat saaneet tappouhkauksia?

Mikä elokuva Cuties eli Söpöläiset oikein on?

Vastauksia löytyy, jos jaksaa etsiä – ja katsoa elokuvan. Cuties tuli Suomessakin Netflixiin viime viikolla. (Palvelussa siitä käytetään ensisijaisesti englanninkielistä nimeä.)

Elokuvan nostamisen tikunnokkaan ja tahallisen väärinymmärtämisen taas selittävät aivan toiset seikat.

Katsoin Cutiesin. Pyrin välttämään spoilereita, mutta joku voi mieltää pari alla kuvailemaani kohtausta ja tunnelmaa sellaisiksi.

Elokuvan nimi on muuten alkuteksteissä Mignonnes. Se on siis tosiaan ranskalainen ja ranskankielinen (Netflix tosin tarjoaa ensin englanniksi dubattua versiota). Tyylilajiltaan se on yhteiskunnallista realismia, mutta se ei ole nyhertävä tai viipyilevä, vaan usein todella hauska – eikä se ole perusasetelmastaan huolimatta mikään simppeli uhritarina. Ja mainitaan jo tässä vaiheessa, että pedofilian kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ajatuskin on sairas.

Päähenkilö on 11-vuotias Amy (Fathia Youssuf), köyhän pariisilaislähiössä asuvan senegalilaisperheen tytär. Amyn isä on ottamassa toista vaimoa. Amy pitää kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan usein huolta. Äiti on pettynyt elämäänsä ja mieheensä, jonka moniavioisuuden islamilainen yhteisö hyväksyy. Äiti on kuitenkin niin kiinni traditioissa, ettei osaa ajatellakaan niistä vapautumista. Isää odotellaan Senegalista – ja pian olisi aika järjestää hänen uudet häänsä, joiden valmisteluihin Amyn äidinkin on osallistuttava.

Amy innostuu tanssimisesta koulukaveriensa kanssa. Tanssi on tapa päästä lähelle ikätovereita, tyttöjä jotka ovat aiemmin katsoneet uskonnollisen perheen ujoa Amya ylen.

Tyttöporukka on vähän kuin jengi. Esiteinien maailmaan kuuluu uteliaisuus, myös vessapuheet seksuaalisuudesta.

Porukan tanssit mukailevat musikkivideoita ja heitä vanhempien tyttöjen ihailtua tanssitiimiä. Tyylinä on – ajan hengen mukaisesti – eräänlainen twerkkaus. Älypuhelimillaan tytöt kohtaavat asioita, jotka eivät olisi vielä heidän ikäisilleen sopivia.

Näiden tanssien ilmeinen seksuaalisuus, joka ei sovi 11-vuotiaille mutta tulee monesta suunnasta heidän elämäänsä, on nimenomaan Doucouren elokuvan eräs teema. Hän kertoo lapsuuden mahdollisesta lopusta ja esittää rivien välissä teesejä länsimaiseen kulttuuriin ja mediakuvastoon iskostuneesta tyttöjen yliseksualisoinnista.

Amyn elämässä vastakkain ovat ahdasmielinen koti ja arvoiltaan raaka ympäröivä arkimaailma.

Ahtaasta ja tyttöjä kohtaan armottomasta traditiosta vapautumisen (kotona Amylle iskostetaan, että pikainen naimisiinmeno ja ruoanlaitto kotona ovat hänen tulevaisuutensa) ja irrottautumisen välineeksi löytyneen, päähenkilöiden ikään sopimattoman tanssi-itseilmaisun ristiriita on juuri se piirre, joka tekee elokuvasta paljon tavanomaista ”vaikeaa kasvutarinaa” monimutkaisemman ja omaperäisemmän. Se on elokuvan esittämä haaste.

Doucoure ei alleviivaa sitä, että tytöt ovat liian nuoria twerkkaamaan. Katsoja kyllä ymmärtää sen.

Amy kohtaa seksuaalisuuteen liittyviä juttuja niin kuin lapset sen yleensä kohtaavat – mediassa ja puheissa kaverien kanssa. Tyttöporukalle ne asiat ovat vielä naurun aiheita. Hän tekee paineen alla jotain häpeällistä ja noloa, mutta rajumpaa on yhteenotto äidin kanssa. Kun tytär kapinoi, äiti tulkitsee, että asialla on kirjaimellisesti paholainen.

Elokuvana Cuties on sopiva kaikille, jotka haluavat nähdä hienon, koskettavan ja uskottavan elokuvan nuorista tytöistä ja yhteiskunnasta, kasvukivuista, ystävyydestä, haaveista ja etenkin ympäristön paineista. Ikäraja olisi Suomessa K-12.

Miksi elokuvasta tuli ”pedofiliaa” satojen tuhansien ihmisten kuvitelmissa?

Sen tanssikohtaukset ovat asiayhteydestä irrotettuina seksuaalisia. Se on tahallista sikäli, että katsojan pitääkin irrota mukavuusalueeltaan. Tanssikohtaukset eivät elokuvassa ole silti erotisoivia, ja röyhkein päättyy tyttöjen nauruun. Viimeinen esiintyminen valkoisen ja osin keski-ikäisen yleisön edessä on sävyltään riipaisevan surullinen, suorastaan ahdistava. Yhtäkkiä ei ollakaan enää omassa maailmassa, vaan kylmien silmien edessä, aikuisten armoilla. (Kohtaus ja sitä seuraava jakso ovat sivumennen sanoen mestarillisia.) Ja tytöt kutsuvat tiimiään nimellä Söpöläiset.

Netflix mokasi ensimmäisillä markkinointikuvillaan elokuvasta. Niissä tytöt olivat tiukoissa vaatteissa ja provosoivissa asennoissa. Joukko konservatiiveja otti niistä kiinni Yhdysvalloissa. Elokuvaa näkemättä he loivat siitä kuvaa jonkinlaisena pedofiilisenä pehmopornona.

Otollinen nettiyleisö tarttui syöttiin.

Asiayhteydestä irrotettuina kuvista saa totta kai aikaan kohun. Niiden tietty tarkoituksellinen provokaatio kääntyy päälaelleen.

Pedofiilihysteriaa jo kauan lietsoneellee QAnon-salaliittojengille tämä kohu oli kuin taivaan lahja. Näille ihmisille musta ranskalainen nainen ja hänen elokuvansa on tietenkin oivallisia vihollisia. (Voxin juttu purkaa tapausta ja prosessia hyvin.) Kohta elokuvaa vastaan oli kansanliike. Kun Mark Harris kuittasi, että republikaanisenaattorien osallistuminen kohun lietsontaan on vain välillinen tapa myötäillä QAnon-porukkaa, hänet uhattiin tappaa.

Kuten sanottu, elokuvaa katsomalla – vaikka vain ensimmäiset minuutit, jotka määrittävät tyylilajin ja maailman – selviäisi, että Cutiesilla ei ole mitään tekemistä pedofilian kanssa.

Toki elokuva saattaisi olla punainen vaate joillekin konservatiiveille, mikäli he sen näkisivät. Sehän näyttää, miten alistava traditionaalinen ja myös uskonnollinen kulttuuri voi musertaa ihmisiä, ja se paljastaa eräitä länsimaisen yhteiskunnan piirteitä, jotka myös ovat alistavia ja häpäiseviä. Toisaalta on aivan turha kuvitella, että netissä puolihuolimattomasti pedofiilisyytöksiä jakelevat paskahousut olisivat kyllin kärsivällisiä katsomaan elokuvaa, jossa puhutaan ranskaa eikä ammuta ketään.

Tuntuu pohjattoman ironiselta, että hieno, vilpitön ja lopulta taitavasti optimistinen elokuva on tempaistu kulttuurisodan keppihevoseksi.

Elokuvan herättämästä, hysteerisestä ja pohjattoman tyhmästä reaktiosta on uutisoitu Suomessakin paljon. Itse sisältö – se, mistä on kyse – on tuntunut monissa amerikkalaista debattia käsittelevissä jutuissa toistaiseksi sivuseikalta.

Toivottavasti Cutiesista ei enää keskustella ilman, että se katsotaan, sillä se on nyt helposti saatavilla.

Toivottavasti asiaa ympäröivä, aivan hullu kohu ei ole arvokkaampi kuin itse asia.