Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Crank ja kriitikko, joka rakasti myös toimintaelokuvia

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.6.2009 08:38

Aina kun kirjoitan jostain toimintaelokuvasta vähänkin negatiiviseen sävyyn, kommentoi joku, että niinhän ne kriitikot vihaavat toimintaelokuvia ja viihdettä. Hohhoijaa.

Tuo kuvitelma on kovin vanhanaikainen.

En kaipaa jokaiseen elokuvaan humanismin kosketusta. Rakastan hyvin tehtyjä ja napakasti rullaavia toimintaelokuvia.

Max Payne tai 12 Rounds eivät ole sellaisia. Ne ovat tusinakamaa.

Kuten Quentin Tarantino on sanonut, hyvän toimintaelokuvan tekeminen vaatii ohjaajalta aivan erityistä taitoa.

Hyvää amerikkalaista modernia ja kursailemattoman kovaotteista toimintaa ovat vaikkapa pari ensimmäistä Terminatoria, RoboCop, Die Hard, Total Recall, Face/Off, Casino Royale (vai lasketaanko brittiläiseksi?) ja action-jaksoissaan kovasti samantyyliset Bourne-trillerit, Kill Bill ja aivan mieletön yilyöntien sikermä Bad Boys 2.

Ja Aasiasta John Woon monet elokuvat The Killeristä Hard-Boilediin, Full Contact sekä useat hongkongilaiset kungfu-seikkailut kuten Once Upon a Time in China.

Jos vanhemmat elokuvat lasketaan, täytyy joukkoon ottaa ainakin Hurja joukko, hongkongilaisten Shaw-studioiden helmet ja parit japanilaiset Street Fighterit. Ja niin edelleen.

Nämä löytyvät tämän kriitikon dvd-hyllystä, samoin kuin kolme-neljäsataa muuta toimintagenreen luokiteltavaa elokuvaa. Siellä ne ovat sulassa sovussa Scorsesen, Kubrickin, Hitchcockin, Fellinin, Bavan, Wilderin ja muiden arvovaltaisten ja etabloituneiden setien teosten kanssa.

Kirjoitan aiheesta tänään, koska Nelonen esittää yöllä yhden viime vuosien suosikkielokuvistani. Se on Crank.

Jason Statham esittää palkkamurhaaja Chev Cheliosta, joka herää eräänä aamuna huonovointisena ja saa välittömästi tietää, että häneen on ruiskutettu tappavaa myrkkyä. Henki lähtee, jos hänen adrenaliinitasonsa laskee.

Crank on aivan hillitön. Lähtökohta on kreisi yhdistelmä Kuollut jo saapuessaan -elokuvia (1950 ja 1988) ja Speediä, mutta kone on viritetty suorastaan vaarallisille kierroksille.

Tyylilaji on lähempänä Grand Theft Auto -pelejä kuin perinteistä Hollywood-toimintaa. Peleihin viitataankin usein. Reaaliajassa etenevä Crank on ehdottomasti paras pelielokuva, vaikka se ei pohjaudukaan virallisesti mihinkään peliin. Toisin kuin maxpayneien ja residentevilien tekijät, Crankin ohjaajakaksikko NeveldineTaylor on ymmärtänyt, mikä toimintapeleissä viehättää: osallistuminen ja katkeamaton vauhti. Crank on yhtä täynnä oivaltavia vitsejä kuin hyvä Simpsonit-jakso, mutta samalla se on häpeilemättömän väkivaltaista actionia, juuri sopivan hirtehishumoristisella tyylitajulla.

Crank

Koko ajan ammutaan vähän yli. Mukaan on unohtumattomasti saatu niin viime vuosien hauskin seksikohtaus kuin Harry Nilssonin biisi Everybody’s Talking.

On Crank tietyllä tavalla itsetietoisuudessaan myös metaelokuvaa. Mediarajat ylitetään, paikasta toiseen siirryttäessä kuva muuttuu aivan hetken ajaksi pikselöityneeksi GoogleMaps-kartaksi.

Roger Ebert kirjoitti taannoin Synecdoche, New Yorkia arvioidessaan, että todella hyvä elokuva on kuin talismaani, jota kantaa mielessään ja jonka pariin palaa yhä uudelleen, ihailemaan sen hienoutta.

Valtavan runsas Crank on minulle yksi tuoreimmista tällaisistä elokuvista: se on kiihkeä päättömyyksien kavalkadi, jonka tekeminen on vaatinut suurta älykkyyttä ja erinomaisen tyylitajun.

Valitettavasti sitä ei nähty Suomessa elokuvateattereissa lainkaan, enkä minäkään ole päässyt nauttimaan siitä valkokankaalta.

Crankin aivan samalla tiimillä toteutettu jatko-osa sai USA:n ensi-iltansa huhtikuussa, joten en antanut virheen toistua ja trailerin meininkiin luottaen kävin oitis tsekkaamassa sen New Yorkissa.

Kannatti, sillä jatko on harvinaisella tavalla ihan edeltäjänsä veroinen. Huumori on yhtä ronskia ja silmääiskevää: juttu jatkuu suoraan ja sekunnilleen ykkösen lopusta. Runnellusta päähenkilöstä on tulossa vastentahtoinen elinluovuttaja, joka pysyy hengissä vain vanhanaikaisen, ulkoisella akulla varustetun keinosydämen avulla. Jujuna on, että hänen täytyy ladata itseään hurjilla sähköiskuilla.

Ykkösessä kuolleet tyypit palaavat samojen näyttelijöiden esittäminä kuvioihin vaivatta: ”olen hänen veljensä ja haluan kostaa”, vastaa eräskin hyypiö Cheliosin kyselyihin siitä, että eikös sinut ammuttu jo seulaksi.

Crank kakkonen jäi muuten David Carradinen viimeiseksi elokuvaksi. Hän esittää iäkästä, mutta kiimaista kiinalaismafiosoa, joka yrittää varastaa sankarilta erään tärkeän ja poikkeuksellisen suureksi kuvaillun elimen. (Onpa ironista, mikäli tuoreimmat tiedot Carradinen kuolinsyystä pitävät paikkansa.)

Nyt jännittää, millainen tulee Neveldine-Taylorin kolmannesta elokuvasta Gamer, joka liittyy sisällöltäänkin pelien maailmaan. Sen ensi-ilta Suomessa on syyskuussa. Crank 2 ehtinee dvd:lle joskus syksyllä.

Crank Nelosella kello 0.35.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: heihin, jotka ymmärtävät ja rakastavat Crankia – ja pösilöihin.

Crank 2:lla on ehdottoman hieno tagline: ”He was dead – but he got better.”

Yksi ehdottomista action-suosikeistani on Rankka päivä (Falling Down (-93). Toimintaelokuva on vaativa laji jossa mielestäni uskottavuus on keskeinen tekijä –vaikka tapahtumat sijoittuisivatkin hamaan tulevaisuuteen niin sen täytyy tuntua todelliselta. Matrixista on tullut jo kirosana kun keskinkertaiset ohjaajat yrittävät parannella keskinkertaisia käsikirjoituksia matrixmaisilla slow motion luodeilla yms, kuten esim. Wantedissa.

Suomessa julkaistiin DVD:llä muutama viikko sitten Neveldinen ja Taylorin käsikirjoittama, mutta ei ohjaama Pathology. Yli-ihmisajatteluun sekoavista lääketieteenopiskelijoista kertova jännityselokuva yritti yhdistää Crankin äärimmäisen nihilismin uskottavammassa maailmassa tapahtuvaan tarinaan. Tulos oli kiinnostava yritys, mutta tuntui jäävän valitettavan puolitiehen. Päähenkilö kuvataan alussa mahdollisimman moraaliseksi ihmiseksi, joka lähes ilman mitään kunnon kattavaa selitystä lähtee äkkiä mukaan murhaleikkiin. Tässä mielessä henkilökuvaus tuntui olevan jätetty täysin kesken mikä haittasi koko elokuvaa, kun henkilöhahmojen moraaliarvot rappeutuivat olemattomiin melkein yksittäisten kohtausten välillä. Toisaalta ehkäpä tuo on järkeenkäypää nihilistisen maailmankatsomuksen näkökulmasta.

Elokuva sisälsi myös rankinta ja häiriintyneintä valtavirtaelokuvassa koskaan näkemääni gorea, kun ruumiinavaukset esitettiin yksityiskohtaisesti. Juuri tästä syystä kaipasin painokkaampaa henkilökuvausta muuten kohtuulliseen jännäriin, jotta raakuuksilla olisi tuntunut olevan olevan joku kunnon perustelu tarinan ja henkilökuvauksen kannalta. Ei kannata katsoa, mikäli ei ole valmistautunut katsomaan hyvin raakaa verenvuodatusta. Muuten sinäänsä suosittelen elokuvaa puutteistaan huolimatta, mikäli kiinnostaa nähdä mitä muuta Neveldine ja Taylor ovat olleet tekemässä Crankin lisäksi.

Inhoan lähes kaikkia toimintaleffoja, mutta rakastan Crankia! Tarpeeksi oivaltava juoni ja nimenomaan hyvät vitsit tekevät siitä elokuvan, jota usein suosittelen muille!

Toimintaelokuvissa puhuttaessa itselläni on sydämessäni oma paikkansa 1970-luvun maanläheisimmille ja juonipohjaisemmille toimintaelokuville. Nykynäkökulmasta ne voivat näyttää hyvin hidastempoisilta ja sisältävän vähän varsinaisia toimantakohtauksia, mutta ne paikkaavat sitä sillä, että ne on monesti pyritty tekemään ihan oikeiksi elokuviksi, joissa on selkeästi oleemassa juoni (ei välttämättä kovin monimutkainen) ja riittävän uskottavaa (ja joskus jopa hyvää) henkilökuvausta. Kinnusen mainitsema Hurja joukko on oleellinen tällainen elokuva, kuten myös Sam Peckinpahin muu tuotanto. Olen suuri Sam Peckinpahin ihailija. Mielestäni hän oli eräs harvoja elokuvaohjaajia, jotka ovat osanneet oikeasti käsitellä väkivaltaa ja sanoa siitä jotain. Tällaiset toimintaelokuvat voi katsoa ihan oikeina elokuvina, eikä pelkkinä stunttien, räjähdysten ja toimintakohtausten montaasina. James Coburn sanoikin osuvasti haastattelussa, joka löytyy Peckinpahin Majuri Dundeen suomalaisen DVD-julkaisun lisämateriaaleista: ”Nykyään on ’toimintaelokuvia’, sen sijaan että olisi elokuvia jotka sisältävät toimintaa.” Mielestäni tuo kiteyttää upeasti 1970-luvulla tehtyjen toimintaelokuvien ja sen jälkeen (yleistetysti kärjistäen, eivät kaikki uudetkaan toimintaelokuvat ole pelkkiä räjähdyksiä) tehtyjen välisen eron.

Mielestäni täydellinen tuollainen perinteinen ”toimintaa sisältävä elokuva” on vuosi sitten kuolleen Sydney Pollackin ohjaama Yakuza (1974). Paul Schraderin ensimmäinen elokuvaksi päätynyt käsikirjoitus kertoi entisistä amerikkalaissotilaasta, joka 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen palaa takaisin Japaniin tekemään palvelusta ystävällensä. Japanissa odottaa vanha rakkaus sekä vanhoja syntejä ja verivelkoja, jotka saavat aikaan paljon kärsimystä. Elokuvaa on hirveän vaikea luokitella yhteen genreen, koska musavideoleikkauksiin ja taukoamattomiin toimintakohtauksiin tottuneen nykykatsojan silmissä tämä tuntunee enemmän draamaelokuvalta. Itselleni se on kaikkea sitä mitä toimintaelokuvan kuuluisikin olla; eräänlainen draamaelokuva miehille, toimintaa sisältävä elokuva. Tässä elokuvassa on kaikkea mitä voi toivoa. Hyvä juoni; toimintakohtaukset liittyvät juoneen, eivätkä vain tunnu ilmestyvän tyhjästä; elämää nähneet uskottavasti karskit keski-ikäiset päähenkilöt (Robert Mitchum ja Takakura Ken); sankarin kylkeen ei ole lyöty puolta nuorempaa naista pelkäksi koristukseksi, vaan se vanha rakkaus on itsekin keski-iässä ja henkilöhahmojen yhteisen menneisyyden voi tuntea; väkivalta tuntuu mielettömältä ja myös viattomat kuolevat taistelun järjettömässä kamppailussa, joskus myös päähenkilöiden toimesta.
Yakuzan suomalainen DVD-julkaisu on erinomainen ja sisältää kiinnostavan ohjaajan kommenttiraidan. DVD:n hyvä puoli on myös alkuperäinen laajakangaskuvasuhde, sillä tämä elokuva muuttui täysin katsomiskelvottomaksi Pan&scannattuna.

Muita näin nopeasti mieleen tulevia vanhoja hyviä juoni ja henkilökuvauspohjaisia toimintaelokuvia: Michael Winnerin ja Charles Bronsonin Mestaritappaja (The Mechanic), Rollerball (1975), Saalistajat (The Professionals), Elää ja kuolla L.A.:ssa, Koston heti (State of Grace), monet Don Siegelin elokuvat (Esim. Likainen Harry, Tappakaa Charley Varrick, Musta Tuulimylly) sekä kuten jo mainittu Sam Peckinpahin koko tuotanto.

Ja ennen kuin joku alkaa itkeä, niin kyllä minäkin katson oikein mielelläni aivot narikkaan -toimintaelokuvia kuten Crankia, mutta aina ne eivät riitä.

Toivottavasti ei mennyt saarnaamiseksi.

Villi Elokuvaharrastaja: ”Toimintaelokuvissa puhuttaessa itselläni on sydämessäni oma paikkansa 1970-luvun maanläheisimmille ja juonipohjaisemmille toimintaelokuville. Nykynäkökulmasta ne voivat näyttää hyvin hidastempoisilta ja sisältävän vähän varsinaisia toimantakohtauksia, mutta ne paikkaavat sitä sillä, että ne on monesti pyritty tekemään ihan oikeiksi elokuviksi, joissa on selkeästi oleemassa juoni (ei välttämättä kovin monimutkainen) ja riittävän uskottavaa (ja joskus jopa hyvää) henkilökuvausta. Kinnusen mainitsema Hurja joukko on oleellinen tällainen elokuva, kuten myös Sam Peckinpahin muu tuotanto.”

Valitsin suosikkiesimerkeikseni ihan tarkoituksella lähinnä sellaisia viimeisimpien action-aaltojen rymiseviä elokuvia, joissa perinteinen draamakerronta katkeaa pitkiksi ajoiksi hyvin fyysisten ja väkivaltaisten toimintajaksojen tieltä. Elokuvia, joiden hienosti toteutettuja toimintajaksoja voisi myös pitää itsetarkoituksellisina, jos sellaista erottelua haluaa negatiivisesta näkökulmasta väkisin tehdä. Jätin myös pois sotaelokuvat (Starship Troopers!).

Valitsin näin kasvattaakseni kontrastia väitteisiin, että kriitikoille kelpaa vain ranskalainen keskusteluelokuva ja että olisin haukkunut maxpaynet ja 12roundsit, koska kriitikko ei kertakaikkiaan voi tai ei saa ymmärtää toimintaelokuvia. Sellainen oli yleistä ehkä 20 tai 30 vuotta sitten, vaan ei enää. Enkä ole poikkeustapaus. Kuultuani useilta lipun ostaneilta, ”tavallisilta” elokuvissakävijöiltä tulikivenkatkuisia kommentteja uusimmasta Terminatorista, tuntuu että kahta ja kolmea tähteä jaelleet kriitikot ovat suhtautuneet siihen huomattavasti myötämielisemmin kuin yleisö.

Monet mainitsemasi filmit ovat suurenmoisia. Likainen Harry ja Elää ja kuolla L.A.:ssa ovat parasta amerikkalaista elokuvaa. Ja kas, Charley Varrickista on näköjään ilmestynyt viime vuonna laadukas britti-dvd – täytyy tilata, tämän näin viimeksi Maikkarin esittämänä yli kymmenen vuotta sitten.

Kalle Kinnunen, ymmärrän, että virallisen kriitikon pitää käyttää esimerkkinä selkeämpiä ja modernimpia toimintaelokuvia ajaakseen sanomansa selvemmin läpi ja välttääkseen syytteitä elitismistä. Halusin kuitenkin syventää keskustelua selventämällä, että myös toimintaelokuvia on erilaisia ja siksi enemmän elokuvia nähneet elokuvakriitikot ja elokuvaharrastajat eivät välttämättä jaksa innostua jos toimintaelokuvan ainoa tarkoitus on näyttää toinen toista suurempia räjähdyksiä. Kuten sanoin, nautin typeristä toimintaelokuvista (Olen suuri Steven Seagalin fani), mutta myös toimintaelokuvien katselussa voi harrastaa vaihtelua, eikä niiden tarvitse aina olla sitä yhtä ja samaa. Joskus sitä haluaa pistää aivot narikkaan ja joskus kaipaa ammuskelun väliin jonkinlaista juonta ja henkilökuvausta. Voi vapaasti valita sopivan tyylisen toimintaelokuvan mielentilan mukaan. Ei sen tarvitse olla lopullinen valinta jomman kumman vaihtoehdon välillä.

Halusin tuoda juoni- ja henkilökuvauskeskeisemmät toimintaelokuvat esille, koska itselleni elokuvan katsojana on tärkeää pystyä edes jollain tasolla samaistumaan tarinan henkilöihin. Se on hieman vaikeampaa jos päähenkilö on yli-ihminen, joka tappaa vastustajansa ilman että hiki nousee pintaan, laskien asiasta leikkiä ja katsoja tietää koko ajan, että minkäänlaista todellista vaaraa ei ole ja onnellinen loppu on itsestäänselvyys. Kirjoitin aiemmassa viestissä Yakuzasta, koska siinä henkilöhahmot tuntuvat uskottavilta ihmisiltä ja heidän teoillaan on ihan oikeita seurauksia. Tarinaan pääsee sisälle ihan eri tavalla, kun katsojalla on henkilöhahmoja joista välittää ja joiden puolesta voi jännittää. Todennäköisesti tästä syystä en ole itse henkilökohtaisesti koskaan todella innostunut James Bond-elokuvista, koska ne perustuvat katsojan haluun samaistua fantastiseen yli-mieheen.

Koskien Kinnusen aikaisempaa Max Payne -Blogia ja sen saamaan vastaanottoa. En ihan oikeasti ymmärrä kuinka Max Paynea voi kutsua viihde-elokuvaksi. Ainakin teoriassa viihde-elokuva voidaan määrittää siten, että sen pitäisi olla viihdyttävä. Max Paynessä ei ollut mitään viihdyttävää. Se oli uskomattoman tylsä elokuva ja tuskallinen katsomiskokemus. Silti Kinnusen blogi oli täynnä ihmisiä, jotka itkivät, että krritikot eivät osaa arvostaa tällaista viihdettä. Voisivatko ne samat ihmiset tulla tässä keskustelussa selittämään mitä viihdyttävää Max Paynessa oli, koska minä pysty sitä ymmärtämään. Olen nähnyt viihdyttävämpiä ja kiinnostavampia eurooppalaisia taide-elokuviakin! Ja kyllä, olen pelannut alkuperäisiä Max Payne-tietokonepelejä. Ne olivat ihan oikeasti hyvää viihdettä. Elokuva ei ollut.

Tämä keskustelu toimintaelokuvien monista muodoista on todella kiinnostava. Kinnuselle kiitos siitä.

Näitä luetaan juuri nyt