Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Chi-Raq: Spike Lee julistaa seksilakon Chicagon murhalähiöihin

Blogit Kuvien takaa 16.2.2016 09:32
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Vuoden 2001 jälkeen Afganistanissa ja Irakissa on kuollut yhteensä hieman yli 6500 amerikkalaissotilasta. Chicagossa on tapettu samana aikana yli 7000 ihmistä.

Spike Leen uusi elokuva Chi-Raq saa Euroopan ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla tänään.

Elokuva alkaa numeroilla ja rap-julistuksella. Vaikutelma on tyly: nyt mennään ankaran poliittisen aktivismin puolelle. Chi-Raq ei ole sanana Leen keksintöä, vaan Chicagolle annettu nimi, joka viittaa tiettyjen kaupunginosien jatkuvaan ”sotatilaan”.

Sitten varsinainen tarina käynnistyy, ja suunta onkin toinen. Henkilöt puhuvat riimein. Kaikilla on eriskummalliset nimet. Näytteleminen lyö antaumuksella yli. Tämä on farssi, poliittisesta lastista hetkeäkään tinkimättä (vaikka trailerista on yritetty karsia paremmat ylilyönnit, eikä siitä käy ilmi, että kaikki tosiaan puhuvat runomitassa).

Chi-Raq on muunnelma Lysistrateesta, Aristofaneen komediasta, jossa naiset tekevät seksilakon lopettaakseen sodan. Yhteys ei vaadi suurta päättelyä. Elokuvan päähenkilö on nimeltään Lysistrate. Häntä näyttelee Teyonah Parris, joka on aiemmin nähty muun muassa Mad Menissä.

Ollaan kuitenkin tämän hetken Chicagossa, ei antiikin Kreikassa. Lysistrate ja ystävät päättävät kieltäytyä seksistä, jotta silmitön jengiväkivalta saadaan loppumaan. Keskeisimpiä, mutta silti aika nätisti sivuun jääviä miesrooleja näyttelevät Nick Cannon ja Wesley Snipes. Angela Bassett näyttelee sitä paikkaseudun ainoaa ihmistä, joka on lukenut kirjojakin.

Chi-Raq on satiiri ja musikaali, jossa ideat lentelevät sikin sokin. Toisaalta on alleviivattuja viittauksia The Wireen, Pam Grierin 1970-luvun blaxploitaatioleffoihin ja Tohtori Outolempeen, toisaalta Sandy Hookin joukkomurhaan ja päivänpolitiikkaan. John Cusackilla on rooli pappina, joka luoteihin kuolleen lapsen hautajaisissa raivoaa NRA:ta vastaan (todella vahva kohtaus muuten). Etelävaltioiden lippuja häpäistään.

Olin iloisesti yllättynyt: tämä on energisin ja positiivisella tavalla holtittomin näkemäni Leen elokuva todella pitkään aikaan, ehkä jopa sitten Do the Right Thingin. (Oma ehdoton Lee-suosikkini on 25. tunti, ja se taas on hyvin erilainen elokuva.) Toisin kuin Girl 6:ssa, She Hate Messä ja Leen muissa selkeän farssimaisissa elokuvissa, fiilis on vapautunut, ikään kuin ohjaaja olisi antautunut ajatukselle että tehdään nyt sitä ghetto-oopperaa ihan täysillä, vaikka jouduttaisiinkin kuvaamaan paljon studiossa ja pienissä lavasteissa.

Se on tärkeää. Elementit voisivat ärsyttää väärällä tavalla. Sormenheristely voisi olla piinaavaa, ja yli kahteen tuntiin venyvä elokuva on sanoisinko neljänneksen verran ylipitkä. Mutta meininki on nimenomaan hulvatonta, kaikenlaisista velvollisuuksista vapaata. Minnekään ei kumarrella (ja siksi elokuva on saanut kritiikkiä muun muassa heteronormatiivisuudesta ja seksistisestä kielenkäytöstä; satiiri on usein tehokkainta kun se silittää myös vastakarvaan, mutta ymmärrän ärtymyksen). Chi-Raqin budjetin on väitetty olevan 15 miljoonaa dollaria, mutta anteeksi vain, se näyttää vähän ahtaalta pikkubudjetin leffalta (vaikka kuvaajakin on arvostettu Matthew Libatique).

Chi-Raq on kaukana täydellisestä, mutta täydellisyys on varmaan suunnilleen viimeinen asia, mitä Lee tavoittelee elokuvalla jossa usein hoettu motto kuuluu ”No peace, no pussy”. Hetkittäin ollaan enemmän Human Tornadon maailmoissa kuin sen tosikkomaisemman Leen hyveellisessä julistushurmoksessa, ja kreikkalaisen kuoron virkaa toimittava Samuel L. Jacksonin roolihahmo heittää läppää Rudy Ray Mooresta. Hahmon nimi on Dolmedes. Ei, ei se minnekään Kreikkaan viittaa, vaan Dolemiteen.

Sekoilun otti/osti Yhdysvalloissa levitettäväkseen Amazonin nettivideopalvelu. Suomessa Chi-Raqia ei takuulla tuoda normaaliin valkokangaslevitykseen, mutta festivaaliesityksistä lienee vielä toivoa.