Charlie Kaufmanin Anomalisa on hieman kipeä ja valtavan tosi
Perjantaina ensi-iltaan tuleva Anomalisa on monella tapaa erikoinen elokuva. Se on ”ihmissuhde-elokuva”, kertomus kahden yksinäisen kohtaamisesta. Siinä on äärimmäisen kipeitä tunteita ja ehkä toivotonta rakkauden kaipuuta. Siinä on paljastavaa seksiä, jota voisi tulkita valtapeliksi, mutta se ei ole koko totuus.
Toinen päähenkilöistä on alkoholisoituva keski-ikäinen mies masennusoireiden keskellä (kirjaimellisesti). Onneton myy motivaatiopuhujana ammatikseen onnellisuutta ja osaamista. Hän ei usko enää menestystuotteeseensa, jolla on tienannut hyvin ja tehnyt ihaillun uran.
Toinen on nainen, toimistoduunari, joka saa mahdollisuuden viettää yön ihailemansa ja viisaana pitämänsä esiintyjän (siis edellämainitun raunion) kanssa.
Lähes kokonaan yhdessä hotellissa tapahtuvan elokuvan on kirjoittanut ja ohjannut Charlie Kaufman. Hän teki läpimurtonsa kohtuullisen suositun Being John Malkovichin käsikirjoittajana. Eksistentialistisen ahdistuksen keskellä oltiin myös elokuvassa Adaptation, jossa Nicolas Cage esitti elokuvakäsikirjoittajaa umpikujassa. Nuo Spike Jonzen ohjaamat elokuvat olivat avoimemmin koomisia kuin Kaufmanin esikoisohjaus Synecdoche, New York. Eeppinen Synecdoche oli tarina (liian) kunnianhimoista teatteria tekevästä miehestä, jonka elämässä toden ja esityksen rajat menivät sekaisin konkreettisesti ja jokaisella tasolla. Philip Seymour Hoffman teki surrealistisessa draamassa yhden harvoista pääosistaan.
Kaufmanin maailmankuvassa on samaa kuin Roy Anderssonilla. Ihmiset ovat heikkoja ja tekevät sen mitä ei pitäisi tehdä, mutta heidän tuomitsemisensa olisi järjetöntä. Aika usein kun ihmisparat ovat jo tuominneet itsensä siitä teosta ennen kuin tekoa on edes tehty, jos koskaan tehdäänkään.
Anomalisa muistuttaa myös Todd Solondzin elokuvia, etenkin Happinessia (ja siinä tulee taas Hoffman-yhteyskin). Kaufman käsittelee samaa tuskaa ja vaatii katsojalta syvähumanismia. Kivoja ratkaisuja ei ole luvassa, muttei mitään elämää kurjempaakaan.
Anomalisa on nukke-elokuva. Se on loistava ratkaisu, sillä jos näitä kohtauksia näyttelisivät ihmiset, vaikutelma olisi varmaan kyyninen, ehkä pilkallinenkin. Olisiko näytellyssä elokuvassa mahdollista antaa näin paljon sympatiaa tälle miespäähenkilölle – olisiko hän katsojan silmin velttomoraalinen, irstas hyväksikäyttäjä, jos roolissa olisi lihaa ja verta eikä nukke? Olisiko naispäähenkilö ihmisen näyttelemänä surkimus, joka saisi katsojat halveksumaan joko häntä tai seksistiseltä vaikuttavaa käsikirjoittajaa? Kysymykset liittyvät lähinnä siihen, miten katsomaamme käsittelemme ja tarinan hahmoja arvotamme. Nukkea on vaikeampi tuomita kuin ihmistä.
Hahmot nimittäin ovat aivan järjettömän tosia. Niin tosia, että tekee kipeää katsoa.
Sen, että rooleissa ovat kasvonpiirteiltään yksinkertaiset nuket, unohtaa. Asian ihan oikeasti unohtaa. Sitten katsoo vain kahden yksinäisen kohtaamista, joka todella puraisee.
Se on paljon, sillä ainakin itselläni on animaatioelokuvia katsoessa tarinan ja todellisuuden välissä lähes aina eräänlainen kuilu. En tarkoita ilmaisun keinoja ja estetiikkaa sinänsä, vaan olen jotenkin rajoittunut: näytelty elokuva on minulle kai alitajuisella tasolla aivan eri tavalla merkityksellistä tarinaa kuin nukke- tai piirrosanimaatio.
Kiitos kuuluu paitsi Kaufmanille ja toiselle ohjaajalle Duke Johnsonille, myös ääniroolien Jennifer Jason Leighille ja David Thewlisille. Leigh olisi ansainnut Oscar-ehdokkuuden ennemmin tästä kuin The Hateful Eightistä.
Anomalisa alkaa hitaasti, mutta lupaan, että se on erittäin intensiivinen. Olin lukenut paljon hyvää, mutta elokuva ylitti odotukseni. Se on varmasti vuoden 2016 ensi-iltojen kärkeä. Helppo se ei ole, muttei missään tapauksessa vaikeaselkoinenkaan.
Näin elokuvan tammikuussa, ja se kummittelee yhä mielessä niin, että se on pakko nähdä uudelleen.
En linkitä elokuvan traileria, sillä se on sävyltään aivan pöyristyttävän valheellinen. Ongelma ei ole vain sen halvalla tavalla nostattava musiikki, vaan yleensäkin mahdoton sisäsiisteys ja feikkioptimismi (kuvittele McDonaldsin markkinaosasto myymässä Roy Anderssonia). Tämä on aikuisten elokuva, nukke-elokuva, jossa on pitkä cunnilingus-kohtaus. Eikä Kaufman kiistä tuonkin intiimin hetken olevan myös aika humoristinen. Anomalisan saavutuksiin kuuluu aivan omalaisensa yleissävy, jossa ahdistus, arkisen absurdi huumori ja suuri sydän ovat ihmeellisessä tasapainossa. En vielä ensikatsomalta tohdi väittää elokuvaa mestariteokseksi, mutta se saattaa olla sitä.
Jotain tällaista Solondz on varmaankin tavoitellut, muttei ole koskaan aivan tavoittanut. Ehkä hänenkin pitäisi harkita nukkeja.