Charlie Kaufman sai tehdä Netflixille parhaan elokuvansa, ja se on ihanan ehdoton täystyrmäys
Netflix on alati kasvava teknologiajätti. Se ei ratkaise elokuvateollisuuden laatuongelmia, se tuottaa ennen kaikkea massaviihdettä.
Silti se voi samalla viedä elokuvataidetta eteenpäin ja tekee juuri niin, mahdollistamalla todella omaehtoisia teoksia.
On mahdoton ajatus, että perinteinen Hollywood-studio olisi rahoittanut tämän elokuvan tai missään vaiheessa edes harkinnut tällaista käsikirjoitusta. Charlie Kaufmanin I’m Thinking of Ending Things on varmasti vuoden parhaita elokuvia. Kun sen jälkeen nousin kellarin kotiteatterista loppukesän päivänvaloon, tuntui kirjaimellisesti kuin astuisi – tai pyrkisi – toiseen maailmaan. Moista kokonaisvaltaista vajoamisen vaikutelmaa ja emotionaalisen tyhjentymisen kouraisevaa oloa ei luo kovin moni elokuva.
Kaufman nousi esiin Spike Jonzen elokuvien Being John Malkovich ja Adaptation käsikirjoittajana. Ohjaajana hän on itsekin taitava ja ennen kaikkea tinkimätön. Itsetietoisuuden ja nöyryyden yhdistelmä on epätavallinen. I’m Thinking of Ending Things käsittelee masennusta tai eksistentiaalisen mitättömyyden ja hajoamisen tunnetta aavistuksen samantyppisellä kauhuelokuvamaisella otteella kuin Melancholia tai vaikkapa Midsommar. Katarsista vain ei nyt tarvitse odottaa, sori.
Kun näin Kaufmanin esikoisohjauksen Synecdoche, New Yorkin ensimmäistä kertaa, en kyennyt vastaanottamaan sitä. Sen päähenkilön kurjuus – peili katsojalle – oli vähän liikaa, vaikka elokuva on myös oikein hauska.
I’m Thinking of Ending Things on – minusta – helpommin lähestyttävä ja nautinnollisempi sulateltava, kunhan sen vain jaksaa katsoa. Rakenne ei ole luokseen kutsuva. Se kertoo nuorestaparista (Jessie Buckley ja Jesse Plemons) matkalla tapaamaan miehen vanhempia maatilalle.
Näkökulma on naisen, joka kokee suhteen olevan loppu, ja ehkä kaiken olevan muutenkin loppu. Kuulemme hänen ajatuksensa. Tämä on minun vikani, hän toistaa.
Mies on selittäjä. Ei paha, mutta itseään täynnä. Tosin nainenkin on, eri tavalla. Heidän patoumansa ovat tasainen heiluri.
Aiemmin Kaufman on kurkistanut leikkisästi ”John Malkovichin” pään sisään. Nyt hänen kysymyksensä on valtava, sellainen jota en oikeastaan ole kokenut elokuvissa kysyttävän: olenko minä minä? Olenko suht satunnainen kokoelma esitettyjä ja feikattuja tunteita, aitouden sijaan pelkkää narsistista itsereflektiota? Ovatko ajatukseni aivan kamalia, ovatko muut tällaisia?
Tapahtumia 135-minuuttisessa elokuvassa on paperilla vähän. Suuri osa siitä tapahtuu autossa, joka ajaa pimeällä maalaistiellä, ja pariskunta puhuu tai kuulemme ajatuksia. Asiat ovat liikkeessä: välillä vaikuttaa siltä, että mies lukisi nuo ajatukset. Lumimyrsky saa kosmiset mittasuhteet.
Ilmaisu ei ole silti mitenkään dialogikeskeistä. Ihmisten muuttuvat kasvot ovat olennainen osa kerrontaa. Toni Collette ja David Thewlis näyttelevät miehen vanhempia. He ovat eri kohtauksissa saman illan aikana eri ikäisen näköisiä, ja siitä mennään paljon surrealistisempaan.
Jotain kamalaa odottaa, mutta missä, miten ja kenestä on kyse?
Joissain yhteyksissä I’m Thinking of Ending Things on määritelty kauhuelokuvaksi. Toki se on kauhuelokuva. Se on kauhea. Tunnelma on todella pahaenteinen. Musiikinkin perusteella oltaisiin nimenomaan kauhugenressä.
Mikäli joku mieltää kauhun viihteeksi, niin sitä I’m Thinking of Ending Things ei ole. Se on myös niin kaukana amerikkalaisesta happy ending-menestystarinanarratiivista kuin voi olla. Siinä mielessä tämä on myös erittäin ”mielipiteet jakava” teos, eli satunnaisesti elokuvan pariin osuva ajanvietettä toivova katsoja todennäköisesti vihaa sitä sydämestään ja kokee tulleensa julmasti petetyksi. Eiväthän elokuvat ole tällaisia.
Kaufmanin elokuvista teos muistuttaa eniten Synecdoche, New Yorkia, mutta tämän hoksaa vasta lopussa, joka tuo myös vahvoja mielleyhtymiä ohjaajan nukke-elokuvaan Anomalisaan. Ainakin Kaufman on siirtynyt Synecdochen ehkä vähän liian kirjaimellisesta ja teoreettisesta jungilaisuudesta kokonaisvaltaisempaan ja määrätietoisempaan unimaailmaan. Elokuvantekijät, joita mietin, ovat Leos Carax ja Roy Andersson. I’m Thinking of Ending Thingsin vahvuuksiin kuuluu perverssi spektaakkelimaisuus: klaustrofobisimmatkin kohtaukset täyttävät kuvan ja mielen, ja resurssit tuntuvat riittäviltä. Sanottava on sanottu, näytettävä on näytetty.
Vaikka arvioisin Kaufmanin päässeen irti tietystä älyllisyyden alleviivaamisesta tai osaavan rakentaa nuo ainekset elimellisemmin kerrontaansa, on knopeissa myös sulattelemista. I’m Thinking of Ending Things on paitsi (ihmiselämän kokonaisuuden tapaan) kärsivällisyyttä koetteleva matka ei-minnekään, välillä aivan oman nokkeluutensa rajalla: kun henkilöt käyvät katsojalta aiempaa taustatietoa edellyttäviä keskusteluja David Foster Wallacesta, Guy Debordin teoriasta ja eräästä John Cassavetesin elokuvasta, tai kun elokuva tekee alleviivatun räikeää pilaa Robert Zemeckisin tyylistä, puhutellaan eittämättä rajallista yleisöä. Jotta vaikkapa Zemeckis-silmänisku toimii, reaktion tulee olla tietty. Ilmeisesti kuulun tuohon joukkoon, koska kaikki tuntui loksahtavan paikalleen. Varmaankin myös missasin jotain hyvin fiksua, ja aivan varmasti elokuva näyttää toisella katsomiskerralla erilaiselta kuin ensimmäisellä.
Tässä on painajainen, josta herääminen sattuu, ja herääminen on silti pettymys.
I’m Thinking of Ending Things Netflixissä 4.9.