Capernaum: Cannes-voittaja, kurjuuspornoa vai sekä että?
Jos minun pitäisi veikata Cannesin Kultaisen palmun voittajaa, vastaisin Capernaum.
Nadine Labakin elokuva (jonka ”englanninkielisestä” nimestä tuntuu olevan epäselvyys, onko se sittenkin Caphernaum) kertoo 12-vuotiaasta pojasta, joka koettaa pärjätä libanonilaisessa slummissa. Paikkaa ei ole tarkemmin määritelty. Zain-poika saa ristikseen yksivuotiaan lapsen, kun tämän paperiton etiopialainen äiti joutuu vaikeuksiin viranomaisten kanssa.
Neuvokas poika selviää hyväksikäyttäjien ja narkkarien keskellä, tekee jopa tiliä päästäkseen Eurooppaan ja hoitaa sivussa pikkulasta, mutta kuinka pitkään hän kestää?
Capernaumista alettiin puhua jo ennen festivaalinäytöksiä, sillä libanonilas-ranskalainen elokuva myytiin todella suurille levittäjille Ranskassa (Gaumont) ja Yhdysvalloissa (Sony Pictures Classic). Se on merkki, että sillä nähdään merkittävä kaupallinen potentiaali.
Gaalanäytöksen aplodit olivat kuulemmat poikkeuksellisen pitkät ja tuomariston puheenjohtaja Cate Blanchett itki.
Itkun rajalla kävin itsekin, sillä elokuva on osittain todella vahva. Se saa samastumaan ahdinkoon, joka tuntuu todelliselta ja ansaitsee huomiota.
Tästä eteenpäin tämä teksti saattaa spoilata, vaikka en kerro juonenkäänteitä vaan sävyn muutoksesta.
En missään tapauksessa olisi itse palkitsemassa Capernaumia pääpalkinnolla, sillä elokuva on valitettavasti epäonnistunut. Vielä loppusuoralle asti ajattelin, että olisi rikos olla antamatta tälle Kultaista palmua, ja nyt olen päinvastaista mieltä.
Hieman hitaan alun jälkeen vahvaa Capernaumissa on siis pitkä neorealistinen osuus slummissa. Se manipuloi katsojaa tavalla, jolle on vaikea sanoa ei. Zain-poikaa näyttelevä Zain Al Rafeea on fantastinen, samoin hänen siskoaan näyttelevä Cedra Izam, joka on itse syyrialainen pakolainen. Myös Yordanos Shiferawin rooli etiopialaisäitinä on suurenmoinen. Paikan tuntukin on lumoava. Harvoin tunnen elokuvissa näin lämmintä ja raastavaa empatiaa, viimeksi ehkä The Florida Projectissa.
Kaikki lähes pilataan pöyristyttävällä melodraamalopulla, jossa todella pahoihin vaikeuksiin päätynyt Zain haastaa vanhempansa oikeuteen siitä, että he toivat hänet tähän pahaan maailmaan. Siis mitä vittua?
Tähän kuvioon on viitattu jo alussa ja elokuvan lyhyt synopsis viittasi kyseiseen oikeudenkäyntiin, mutta totta kai ajattelin että se on joku allegoria.
Jakso on kirjaimellinen, elokuvan sisällä totta. Pojalla on juristit ja kaikki. Käräjillä istutaan ja todistuksia punnitaan. Pidetään suuria puheita. Paha on maailma, maailma on paha. Yksivuotias itkee pimeässä yksin. Deus ex machinaa piisaa, puuttuu vain, että itse Jumala tulisi kommentoimaan. Silti ihan loppu on viritetty onnelliseksi.
Bisarria. Naiivia tai vain typerää? Minusta alkoi tuntua, että koko elokuva on kurjuuspornoa, kyyninen rakennelma. Kun palasin mielessäni aiempiin tunteisiin, siihen kuinka täysillä olin elokuvan neorealistisen jakson pauloissa, ajattelin ettei se niinkään mene.
Totuus on jossain siellä välissä, ja uskon melko suuren yleisön pitävän elokuvasta. Eiköhän se Suomenkin levitykseen tule sen Kultaisen palmunsa siivellä. Palkinnot jaetaan huomenna lauantai-iltana.