Cannesin suomalaiselokuva Hymyilevä mies on juuri niin hyvä kuin haluaa olla
Elokuva on mustavalkoinen ja kertoo tositarinan, jossa ei ole suurta viihteellistä spektaakkelia. Päähenkilö on nyrkkeilijä, jota ottelu ei enää kiinnostakaan. Skaala on pieni, kolmiodraamamainen, ja elokuvan ilmeessä on tavoiteltu 1960-luvun itäeurooppalaisen ja brittiläisen realismin henkeä.
Juoni kulkee kohti hetkeä, jolloin päähenkilö alittaa monien odotukset, mutta valitsee sen mikä on todella tärkeää.
Hymyilevä mies eli kansainvälisesti The Happiest Day in the Life of Olli Mäki ei taida olla valtavirran hitti.
Mutta ei se olekaan mikään tuote. Siinä mitä tämä elokuva tavoittelee, se onnistuu kuitenkin aivan erinomaisesti. Teoksen ja taiteen tekemisen näkökulmasta mikään ei liene sitä tärkeämpää.
Ei ole epäilystäkään, etteikö sen maailmanensi-ilta tänään Cannesissa ole menestys. Kritiikit tulevat olemaan vähintään suopeita, sillä väitän että kun tämän elokuvan pariin on päässyt, näkemästään on kamalan vaikea olla pitämättä.
Kyse ei ole vain miellyttävyydestä.
Ei olisi ollenkaan mahdotonta, että Hymyilevä mies voittaisi Cannesissa parhaan esikoiselokuvan palkinnon. Juho Kuosmasen ohjaus on varmaa. Hymyilevässä miehessä ei ole turhaa, eikä mitään liian vähän. Se on suvereeni. Ilman minkäänlaista suomilisää se on selkeästi paras näillä festivaaleilla näkemistäni viidestä esikoiselokuvasta.
Elokuva on kaikin tavoin harppaus eteenpäin Taulukauppiaista, Kuosmasen edellisestä, noin tunnin pituisesta elokuvasta. (Sitä ei lasketa pitkäksi elokuvaksi, joten Hymyilevä mies on virallisesti esikoiselokuva.) Taulukauppiaat oli energinen, poukkoileva harjoitelma. Siinä näkyi lahjakkuus ja senkin maailma tuntui jatkuvan rajattomasti kuvien ulkopuolelle, mutta sen inhimillisyys ei vielä ollut tällä tapaa lämpöä hehkuvaa. Toki tarinakin oli erilainen.
On kuvaavaa, että vaikka lopun nyrkkeilyottelu Olympiastadionilla ei ole varsinaisesti mikään räjähtävä kliimaksi, on sekin toteutettu pieteetillä, ei ollenkaan säästellen.
Toisaalta Kuosmasella on rohkeutta rakentaa pieniä sivupolkuja, jotka enemmän herättävät kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Sen tekeminen onnistuneesti vaatii tosiaan pokkaa. Riski on katsojan turhautuminen. Mutta nyt ei siis huolta siitä.
Ne vertaukset puolen vuosisadan takaiseen itäeurooppaan selittää elokuvan naturalistisen kevyt näytteleminen ja se, millaisia esimerkiksi Milos Formanin varhaiset työt olivat. Aki Kaurismäen tyylistä ollaan etäällä – yhteistä taitaa olla vain se, että tämäkin on häviäjän tarina.
Olisiko tämä romcom neorealistisen filtterin läpi? Kuosmanen itse mainitsi hänet tavatessani Sofia Coppolan nimen pariinkin kertaan. Hän ja toinen käsikirjoittaja Mikko Myllylahti olivat katsoneet Somewheren joskus kirjoittamisprosessin aikana ja huomanneet, kuinka lähellä tavoiteltua tunnelmaa siinä oltiin. Lopputuloksessa tämä näkyy, parhaalla tavalla.
Muita Kuosmasen eräänlaisina inspiraation lähteinä mainitsemia nimiä olivat Forman, muutamat Tony Richardsonin elokuvat sekä Lucrecia Martel, jonka leikkausten jäljittelyssä ohjaaja totesi epäonnistuneensa pahasti – tyypillistä Kuosmas-huumoria.
Tuhtia itseironiaa oli siinäkin, kun Kuosmanen totesi 1960-luvun tsekkoslovakialaisten ja brittien jäljittelemisen olevan helpointa, koska nuo elokuvat olivat ikään kuin tyylittömiä ja vailla omaa karaktääriä niin, ettei matkimisestä jää kiinni.
Pahoin pelkään, että Kuosmasen paineet vain kasvavat: mitä seuraavaksi, seuraavalla leffalla? Cannesin kilpasarjaan eli elokuvien Olympokselle? Ei olisi mahdotonta.