Cannesin elokuvajuhlien kliimaksi: Climax
Tämä blogimerkintä on tarina, joka käsittelee enemmän Cannesin elokuvajuhlien käytäntöjä kuin elokuvasisältöä.
Sanotaan silti alkuun, että Gaspar Noén uusi ohjaus Climax on erinomainen, jopa ällistyttävä hybridi täysillä jyräävää tanssielokuvaa, hallusinaatiokauhua ja elokuvantekijän takuuvarmaa eksistentialis-biologista filosofiaa. Sen alussa oli koko festivaalin ylivoimaisesti paras, päässäni verrattoman serotoniiniräjähdyksen aiheuttanut kohtaus, jossa soi Cerronen Supernature ja elokuvan keskeiset näyttelijät tanssivat yhden todella pitkän otoksen kuvassa kukin vuorollaan.
Elokuva, jota henkilökohtaisesti jo etukäteen odotin Cannesilta eniten, oli nimenomaan Climax. Siitä ei kerrottu etukäteen paljoa ja monille alalla oli ylipäänsä yllätys, että Noélta valmistui uusi elokuva.
Olen Noén antaumuksellisen ylikorostuneen ja hyperelokuvallisen paukutuskerronnan suuri ystävä ja kenties aavistuksen epäluotettava arvioidessani ohjaajan elokuvia, sillä koen hänen huumorin- ja nautinnontajunsa välittömän puhuttelevaksi. Tuntui siis erityisen suurenmoiselta päästä katsomaan Climax ensimmäisten joukossa ilman, että tietäisin siitä juuri mitään.
Climax kuului Director’s Fortnight -esityssarjaan, jossa elokuvista on yleensä kolme näytäntöä. Jostain syystä Climaxista oli kuitenkin vain kaksi, sunnuntaina aamulla ja alkuillasta. Sunnuntai on aika tarkkaan festivaalin puoliväli ja aina sen yksi kiireisimpiä päiviä.
Tiesi haasteita, että elokuvasta olisi vain kaksi listattua näytöstä. Aiempia elokuviaan kilpasarjaan ja virallisimman festivaaliohjelmiston keskiyösarjaan saanut Noé on myös ranskalaisten cinefiilien suuri suosikki. Heitä riittää.
Cannesissa on tietysti kiinnostavia elokuvia aamusta iltaan, mutta esimerkiksi sunnuntaiaamuna oli päällekäin peräti kolme kiinnostavaa ensiesitystä. Näin 15. Cannes-vuotenani tiedän jo aika hyvin, kuinka monta minuuttia aiemmin kuhunkin saliin pitää pyrkiä päästäkseen sisään.
Olen kirjoittanut Cannesin toimittajien akkreditaatiokorttien hierarkiasta ennenkin, laajimmin viisi vuotta sitten (kannattaa lukea jos Cannes kiinnostaa). Olen nyt edennyt hierarkiassa toiseksi korkeimmalle tasolle, vaaleanpunainen pisteellä -kortin haltijaksi, joten olen ehkä liiankin tottunut pääsemään minne haluan. En ollut hirveän huolissani, kun valitsin aamun elokuvista Jafar Panahin uuden 3 Facesin. Menisin katsomaan Climaxin siihen jälkimmäiseen näytäntöön.
Vältin lukemasta Climaxista mitään. Kuulin siitä päivän mittaan kehuja, joitain todella ylistäviäkin.
Tähtäsin Marriot-hotellin elokuvasalin jonoon viideksi, kun näytännön oli määrä alkaa klo 18.15. Pääsisin varmasti sisään. Noin pitkään en ole aikoihin jonottanut minnekään, mutta nyt piti pelata varman päälle.
Edelliset menoni päättyivät neljältä ja menin syömään salaatin, joka oli huono ja kallis. Kirosin mielessäni tarjoilijaa, joka ei tietenkään kyennyt tuomaan laskua ilman että hänen piti käydä välissä tervaamassa vene. Lopulta sain suorittaa maksun, ryntäsin matkaan ja pääsin Marriottille kello 17.10. Pressijono oli jo pitkä ja kiemurainen. Kiilasin hieman, sillä näin virolaiskaverini Tristanin ja menin hänen luokseen. Sitten jono takanamme vain piteni ja piteni. Hot ticket, jos kyse olisi lipuista.
Yli tunnin jonotustamme ei palkittu.
Director’s Fortnightin -sarjan näytökset poikkeavat virallisimmasta Cannes-valikoimasta siten, että kaikki journalistit ovat akkreditaatiokortin väristä riippumatta samassa jonossa. (Olen nähnyt esimerkiksi Peter Bradshaw’n, Euroopan merkittävimmän englanniksi kirjoittavan elokuvakriitikon, jolla on tietysti valkoinen kortti, jonottavan Marriottiin kerran tunnin verran suunnilleen vierelläni jonossa.) Climax oli todella niin suosittu, ettemme päässeet edes lähelle ovea.
Kun sisäänotto päättyi, takanamme oli ainakin 40 metriä jonoa ja edessä saman verran.
Turha jonotus kismittää tietysti, mutta kerrankin sai todella iloita siitä, että tämänkertaisia Cannesin festivaaleja vietettiin kylmemmässä säässä kuin toukokuuta Etelä-Suomessa. Suora auringonpaiste olisi ollut jo kohtuuton lisäkärsimys.
Siinäpä ne viralliset näytökset olivat. Puukon lisäpyörittelynä haavassa sain periaatteellisia mahdollisuuksia päästä Climaxin kahteen lehdistöltä suljettuun market-näytökseen, mutta kumpikin osui liian pahasti muiden jo sovittujen aikataulujen päälle. Varmuudella Suomeen levitykseen tulevat leffat menevät etusijalle, etenkin jos kyse on esimerkiksi Lars von Trierin uutuudesta ja sen haastatteluista, joita ei ole myöhemmin ehkä ollenkaan mahdollista saada.
Ilmoitin Climaxin haastatteluista vastaavalle PR-toimistolle, että perutaan Noélle varattu haastatteluaikani. En pääse katsomaan elokuvaa ennen tiistaita, jolloin Noélla oli pressipäivä, en mitenkään.
Näytti tosiaan siltä, että mahdollisuudet nähdä Climax olivat siinä. Tällaisen tilanteessa voisi positiivisesti nähdä niin, että onpahan jotain mitä odottaa joillekin tuleville festivaaleille maailmalla tai Suomessa. En kuitenkaan kykene tällaiseen fantasointiin. Olen tullut festivaaleilla katsomaan hyviä ja parhaita elokuvia ja jestas sentään haluan sitten myös nähdä niitä, enkä pistää niitä (tai joutua katsojana) määrittelemättömälle jonotuslistalle. Näkemätön elokuva ei kasva korkoa, ei edes missään mielikuvituspankissa.
Vaikutti myös siltä, ettei Climax ehkä tulisi Suomessa lainkaan ainakaan kaupalliseen levitykseen. Ne, jotka eivät siitä niin paljoa nauttineet, tuntuivat korostavan sen kokeellista luonnetta.
Juttelin hollantilaiskollegan kanssa, joka piti Climaxista aivan erityisen paljon. Hän kertoi menneensä sunnuntaiaamuna jo kello seitsemän jälkeen Marriottin jonoon nähdäkseen elokuvan varmasti ja lähetteli jonosta kuvia kavereilleen, jotka ”vasta ryömivät ulos Amsterdamin klubeilta”. Joskus pitää nähdä vaivaa!
Torstaina kävi ilmi, että Climax oli melkoisen yllättäenkin voittanut yhden Director’s Fortnightin elokuville jaettavista palkinnoista, Art Cinema Awardin. Nyt tarvittiin aavistus salapoliisityötä (lue: kielitaitoa johon allekirjoittanut ei osaltaan luota), sillä Marriottin perjantaiohjelmassa luki kello 11.30:n kohdalla PRIX ILLY DU COURT MÉTRAGE SUIVI DU FILM PRIMÉ ART CINEMA AWARD.
Hipsin siis perjantaina jo aamukymmenen jälkeen Marrottin jonoon ja koetin kysellä siellä jo odottaneilta puolitutuilta toimittajilta, näytetäänkö täällä nyt siis lyhäripalkinnon voittaja sekä Climax? Niin mekin toivomme, kreikkalaiskaksikko sanoi.
Saliin päätyi nyt aika vähän porukkaa. Tristan, jonka kanssa olimme epäonnisessa jonossa sunnuntaina aikaamme haaskanneet, oli myös tullut paikalle ja kysyi, esitetäänhän täällä nyt Climax? Sanoin että kohta tiedetään. Kohta petytään siis kunnolla, Tristan sanoi.
Marriottiin löysi vain aika vähän väkeä. Kello 11.30 jännitys oli tiiviimmillään.
Vielä oli vuorossa yllätys. Gaspar Noé kiipesi itse lavalle, kehui humoristisesti omaa elokuvaansa ja sanoi ettei tiedä tästä alussa tulevasta lyhäristä mitään. Palkittu lyhytelokuva Skip Day näytettiin uusintana, oli enemmän kuin ihan kiva. Sen tekijää ei käy kateeksi, sillä arvioisin että katsojat olivat 98-prosenttisesti tulleet nimenomaan Climaxia varten, joten 16-minuuttinen lyhäri tuntui melkoiselta antikliimaksilta.
Sitten Climax alkoi. Odotus kannatti. Elokuva oli tyrmäävä ja tyrmäävän hyvä. Vuoden 2018 Cannes oli pelastettu.