Cannes-voitto teki lauantaista yhden suomalaisen elokuvan suurimmista päivistä – Hytti nro 6:n Oscar-tie raottui jo perjantaina
Hytti nro 6:n menestys Cannesissa on todiste, jota on kaivattu. Juho Kuosmanen ja kumppanit eivät ole poikkeus. Suomalainen elokuva on jo vuosia ollut kansainvälisen vertailun kestävää. Tämä ei tietenkään tarkoita kaikkia elokuvia, ja ne, jotka tehdään yksinomaan kotimaiselle yleisölle, eivät kansainvälistä arviointia kaipaakaan.
Osaamista ja elokuvan tajua kuitenkin on. Aina sitä ei ole ollut.
Taiteen kilpailuttaminen on, juu, tylsää. Näin on tapana sanoa etenkin, jos palkintoja ei tule. Cannesin tuomaristo vaihtuu joka vuosi ja palkinnot ovat kunakin vuonna eri näköisiä. Tämän vuoden voittajissa näkyy tuomariston halu löytää uutta. Tuomaristo oli ensimmäistä kertaa Cannesin historiassa naisvaltainen ja sitä johti ensimmäistä kertaa musta henkilö, Spike Lee. Kultaisen palmun sai palkintojen historiassa toista kertaa nainen, Julia Ducournau, elokuvastaan Titane.
Kansainväliselle, taiteellisesti kunnianhimoiselle elokuvalle omistautunut Cannes lienee maailman toiseksi tunnetuin elokuvien palkitsemistapahtuma amerikkalaiseen yleisöelokuvaan keskittyneiden Oscarien jälkeen (en tosin osaa sanoa, miten Golden Globesit tässä sijoittuvat). Arvostuksessa Cannes lienee elokuvaa seuraavien silmissä korkeammalla.
Eräs ero on kuitenkin selvä. Cannesissa palkitaan elokuvia, jotka vasta aloittavat tiensä yleisöjä kohti. Se kelpuuttaa vain maailmanensi-iltoja. Oscareissa taas palkitaan jo ensi-iltansa saaneita elokuvia (vaikka kyse olisikin lähtökohtaisesti Yhdysvaltojen levityksestä, eli osa elokuvista saa Euroopan jakelunsa vasta Oscarien jälkeen).
Kuten todettu, tämän vuoden tuomaristo oikein alleviivasi, että Cannesissa tehdään löytöjä.
Ero on merkittävä, sillä Oscareissa markkinointi, toteutunut menestys ja mielikuvat yleisön mausta painavat vaa’assa jo ehdokkuusvaiheessa, kun taas Cannesissa tuomaristo voi toimia vapaammin – toki valintaraadin ratkaisut ovat tärkeitä ja etabloituneilla tekijöillä on helpompi tie kilpasarjaan.
Hytti nro 6:n kohdalla on toteutunut best of both worlds -tilanne, jota juuri kukaan ei olisi osannut vakavasti toivoakaan. Jo päivää ennen palkitsemista tuli uutinen, joka sinänsä olisi ollut melkein Kultaisen palmun veroinen: Sony Pictures Classics osti elokuvan jakeluoikeudet suuressa osassa maailmaa, mukaanlukien Yhdysvallat.
Kyseessä on suurin art house -elokuvan levittäjätaho Pohjois-Amerikassa.
Yhdysvalloissa mahdollisuudet ovat suuret, samoin haasteet esille nousussa. Suomalaisia elokuvia on levitetty sikäläisiin elokuvateattereihin hyvin harvoin. Vaikka kyse olisi vain muutamista valkokankaista suurimmissa kaupungeissa, pelkästään markkinointikustannukset ovat todella suuret. SPC ei kuitenkaan tee yleensä mitään minijulkaisuja.
SPC:n emoyhtiöllä Sonylla on myös Netflixin kanssa diili, ikään kuin ohituskaista Netflixin Yhdysvaltojen-valikoimaan, joka toteutuessaan lisää ainakin elokuvan aikanaan näkevien silmäparien määrää valtavasti. Tämä kaikki tarkoittaa montaa asiaa, kuten niitä, että Hytti nro 6 saa varmuudella elokuvateattereihin Yhdysvalloissa, tuotantoyhtiö saa rahaa joka tuo sille Suomessa laatuelokuvien tekijöille harvinaista vakavaraisuutta, Kuosmasesta tullee laajimmin Yhdysvalloissa todella laajasti pressiä tehnyt suomalaisten elokuvien tekijä (kun Aki Kaurismäki ei tästä puolesta ollut Mies vailla menneisyyttä -elokuvansa aikaan innostunut) ja jos parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin tavoitteluun lähdetään, siihen on myös parhaat mahdolliset resurssit. Ainoa SPC:n aiemmin jakelema suomalaiselokuva on nimenomaan Mies vailla menneisyyttä, joka on myös ainoa Oscar-ehdokkuuden saanut pitkä suomalaiselokuva.
Cannesiin mennään, koska siellä tullaan nähdyksi, saadaan kansainvälistä kriitikkohuomiota ja saadaan hyvässä lykyssä palkinto kotiinviemisiksi – mutta ilman jakelua, vahvoja ja laatuelokuvaa vaalivia levittäjiä, ei pitkälle pötkitä. SPC-diilin siivin se saa tietysti hyvät levittäjät niistäkin maista, joihin levityssopimuksia ei tätä ennen oltu myyty, sillä markkinointi Yhdysvalloissa vuotaa positiivisesti kaikkialle maailmaan.
Grand Prix’in voittamista ja SPC-jakelua ei voi suoraan vertailla, mutta jos joku sanoisi jälkimmäisen olevan näistä arvokkaampi, ei hän ainakaan yksiselitteisen väärässä olisi. Yhdessä ne ovat Hytti nro 6:lle tuplajättipotti.
Suomalaiselle elokuvalle Hytti nro 6:n näkyvyys tarkoittaa paljon. Tällainen läpimurto on globaali muistutus siitä, että Suomi on elokuvamaa. Meillä on siitä viime vuosilta suuri määrä hyviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet festivaalinäkyvyyden lisäksi jakelua maailmalla – Kuosmasen Hymyilevän miehen ohella tällaisia ovat Zaida Bergrothin Tove, Mika Kaurismäen Mestari Cheng, Cannesin Director’s Fortnightiin päässyt J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja ja Dome Karukosken Tom of Finland. (Maailmanlaajuinen näkyvyys elokuvajuhlilla on myös sinänsä merkittävää ja kattaa laajemman teosjoukon, vaikkapa seitsemän ohjaajan Tottumiskysymys ja Hamy Ramezanin Ensilumi ovat elokuvia, joita ei kaupallisessa valkokangasjakelussa ehkä nähdä mutta festareilla sitäkin enemmän.)
Käsillä on nyt jännittävä aika.
Cannesiin pääsi myös Khadar Ayderus Ahmedin Guled & Nasra. Kaksi suomalaiselokuvaa samana vuonna Cannesissa olisi sekin kaikkien aikojen ennätys, mutta olipa mukana kolmaskin: suomalaistuotantoinen dokumentti Invisible Demons.
Venetsiassa tai Torontossa nähtäneen Hanna Bergholmin kauhuelokuva Pahanhautoja, jota on myyty maailmalle poikkeuksellisen hyvin jo ennakkoon sekä Teemu Nikin Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Kansainvälistä huomiota on jo ennen valmistumistaan saanut myös Taneli Mustosen englanninkielinen kauhuelokuva The Twin. Lapissa alkavat kohta Jalmari Helanderin Sisun kuvaukset. Se on ensimmäinen suomalaiselokuva, jonka rahoitukseen osallistuu Hollywood-studio, Sony.
Kuosmasen seuraavaan elokuvaan lienee pitkä aika. Hymyilevän miehen valmistuttua tuottaja Jussi Rantamäki sanoi uutta Kuosmas-elokuvaa voitavan odottaa vuonna 2021. Viisi vuotta on ihan hyvä kehittelyaika, jos tulos on tämä.
Pitkä kehittelyaika on kuitenkin luksusta, johon juuri kenelläkään ei ole varaa. Sitä paitsi Suomessa elokuvien julkiset tuet laahaavat kaukana muiden Pohjoismaiden perässä. On melkein ihme, että tähän asti on tultu. (Cannesissa ei ollut virallisissa sarjoissa tällä kertaa lainkaan ruotsalaisia elokuvia.)
Mitä seuraavaksi Hytille?
Suomen ensi-ilta on syksyllä, Yhdysvaltojen ensi-ilta varmasti vielä tämän vuoden puolella. Kenties jälkimmäisen ajankohta vaikuttaa vielä ensinmainittuun. Suomen tilanteessa on häpeällinen kysymysmerkki, joka liittyy elokuvateatterien (ts. yleisötapahtumien) kohtuuttomiin ja kansainvälisestikin poikkeuksellisiin rajoituksiin pääkaupunkiseudulla – asia, josta kulttuuriministeri on merkillisen hiljaa.
Amerikkalaisissa on sellainen juttu, että he eivät pistä rahaa ja resursseja eurooppalaisiin elokuviin, ellei horisontissa häämötä palkinto. Tarkoitan ensisijaisesti taloudellista menestystä – Yhdysvalloissa elokuva on bisnes – ja kun se yhdistyy tunnustettuun taiteelliseen osaamiseen, näyttää hyvältä.
Oscar-kampanjointi on kallista. Nimenomaan SPC:lla on siihen raha ja osaaminen. Levittäjä on napannut parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin useita kertoja, muun muassa Michael Haneken Amourilla ja Laszlo Nemesin Son of Samilla.
Mikäli Oscar-tie aukeaa, asioita alkaa tapahtua loppuvuodesta, eikä Kuosmasta ja kumppaneita välttämättä kauheasti Suomessa nähdä joulun jälkeen. Katsotaan!