Cannes on peruutettu, ja tätä elokuvafestivaalia ei korvaa mikään digitaalinen tonttupiiri
Cannesin elokuvajuhlat alkaisivat huomenna. Olisin lentänyt Nizzaan eilen. Tänään olisin kiertänyt pr-toimistoja ja studioiden sviittejä, ja huomisesta alkaen katsoisin kahdesta viiteen elokuvaa päivässä.
Palaisin kotiin ensi viikon lauantai-iltana. Olisin nähnyt ainakin Paul Verhoevenin Benedettan, Wes Andersonin The French Dispatchin, Spike Leen Da 5 Bloodsin ja noin 25 muuta elokuvaa.
Tämä ei toteutunut, koska covid-19.
Cannesin elokuvajuhlien, maailman tai ainakin Euroopan tärkeimmän elokuvatapahtuman, puhuttiin ensin siirtyvän kesä-heinäkuun vaihteeseen. Sitten sekin ajankohta osoittautui toiveajatteluksi.
Nyt Cannes-pomo Thierry Fremaux on Screenin haastattelussa varmistanut, että Cannesin elokuvafestivaali on peruttu vuodelta 2020. Fyysistä tapahtumaa ei järjestetä.
Sen sijaan kesäkuussa julkistetaan virallinen selektio.
Ei sitä oikein ohjelmistoksi voi kääntää. Se on lista nimikkeitä. Se on valikoima – elokuvat, joiden piti olla Cannesissa, mutta jotka nyt lanseerataan jotenkin muuten.
Fremaux paljastaa haastattelussa, että ”Cannes 2020”-selektion palmunlehvät saaneita elokuvia tullaan tuomaan maailmanensi-iltaan Venetsian, Toronton, Deauvillen, Angoulêmen, San Sebastianin, New Yorkin, Busanin ja Lyonin Lumière-festivaalin ohjelmistoissa. Maailmanensi-iltoja edellyttävää Venetsiaa lukuunottamatta näissä tapahtumissa olisi normaalivuonnakin nähty Cannesissa jo esitettyjä elokuvia.
Kuvio on vähän kreisi. Venetsia, Cannesin tärkein kilpailija, saa nyt siis (ehkä) konkreettisen ensi-illan (jostain) elokuvasta, jolla on myös Cannesin tunnustus. Näin jotkut elokuvat saavat – ilmeisesti – kelpuutuksen Euroopan kahden tärkeimmän elokuvajuhlan ohjelmistoon.
Mutta kukaan ei – ilmeisesti – saa Kultaista palmua tai muita Cannesin palkintoja.
Joitain ”piti olla Cannesissa” -elokuvia Fremaux on jo käytännössä paljastanut – Andersonin ja Leen ainakin. Da 5 Bloods, jossa näyttelee myös Jasper Pääkkönen, tulee Netflixiin kesäkuussa, joten sitä ei tarvitse hirveän kauan enää odottaa. Kilpasarjassa se ei olisi Cannesissa ollut, sillä tuomariston puheenjohtaja on, tai piti olla, nimeomaan Spike Lee itse.
Saa nähdä, onko selektiossa mukana esimerkiksi Hamy Ramezanin ohjaama Any Day Now, suomalainen elokuva iranilaisperheestä, jonka turvapaikka-anomusta käsitellään. Sen piti olla aika todennäköinen Cannes-leffa. Myös Khadar Ahmedin Haudankaivajasta on ollut puhetta. (Mitkä elokuvat olisivat olleet Fremauxin alaista official selectionia ja mitkä Director’s Fortnightissä tai Critics Weekissä on oma keskustelunsa.)
Tunnen melankoliaa ja nostalgiaa siinä missä Fremaux. On outoa, etten ole Cannesissa, jossa olen viettänyt toukokuun keskimmäiset pari viikkoa vuodesta 2004 alkaen. Jo se on jotenkin ankeaa, ettei huhtikuussa päästy kuuntelemaan ohjelmistojulkistusta, jossa Fremaux listaa jaaritellen ja ranskalaisittain omia näkemyksiään sekaan tiputellen kilpasarjan nimikkeet. Olisiko siellä ollut Mia Hansen-Løven Bergman Island? Leos Caraxin odotettu musikaali? Ana Lily Amirpourin, Quentin Dupieuxin ja Francois Ozonin uudet?
Fremaux mainitsee Screenin haastattelussa muutamia elokuvia, jotka ovat nyt kummallisessa välitilassa. Andersonin The French Dispatch tulee studion tukemana amerikkalaiselokuvana varmasti valkokankaille ajallaan syksyllä Oscar-kelpoisuuttakin varten, Suomessa ehkä kankaille vasta vuoden 2021 alussa. Nanni Morettin uudesta elokuvasta emme kuule ehkä puoleen vuoteen. Monille art house -elokuville Cannes tai vastaava lanseerauspaikka on välttämättömyys. Hyvän pienemmän elokuvan täytyy saada kriitikoiden ja muiden ensimmäisen yleisön globaalien tastemakerien noste, jota rahalla ei voi ostaa.
Jotkut pelaavat kovilla panoksilla. Verhoevenin nunnamelodraama Benedetta edustanee tekijälleen tyypillistä nautinnollisen totaalista överiyttä, joten sen lanseeraaminen suorastaan huutaa ranskalaisen elokuvaestablishmentin hyväksyntää kuumankosteassa Välimeren yössä. Kaikki taide ei vaan toimi kofeiinittomassa diet-ympäristössä. Benedettan huhutaan siirtyvän nyt suoraan vuoden 2021 Cannesin ohjelmistoon. Elokuva kuvattiin kesällä 2018 ja sen piti olla valmis vuoden 2019 Cannesiin, mutta ohjaajan lonkkaleikkauksen vuoksi sen valmistuminen venyi. (Ensi vuoden toukokuussa Verhoeven on 82-vuotias.)
Saa nähdä, toteutuuko Venetsian festivaali, jonka pitäisi alkaa 2. syyskuuta. Normaalivuonna olisin varannut lentoni sinne tässä huhti-toukokuussa. Nyt ei ole lennoista tietoakaan (kämppä toki on varattu).
Jaa, entäs digitaaliset elokuvafestivaalit? Eikö Cannesia ja vaikka Venetsiaa voisi hoitaa netissä?
Fremaux summaa olennaisen.
”I’d like someone to explain to me what a digital festival is exactly? What is its audience? How is it organised in terms of time and space? Would the directors and producers of the films be in agreement? How do you stop piracy? Who would be the privileged few to see it? What would the financial conditions be? Would the films shown come out in theatres?”, festivaalipomo kysyy Screenin haastattelussa, ja nämä ovat tosiaan ohittamattomia kysymyksiä.
Sellaisten Cannesista kansainvälisesti liikkeelle lähteneiden suomalaistenkin elokuvien kuin Hymyilevä mies tai Koirat eivät käytä housuja kannalta festivaali on avainasemassa. Cannesin kaltaisessa tapahtumassa kaikki alkaa.
Siellä on odotuksen palo, tunnelma, keskustelut, innostuminen, kuulopuheet siitä mikä yllätti tai tuotti pettymyksen, sekä jännitys siitä, minne pitää nyt kiiruhtaa jonottamaan. Siellä elokuvien lanka syttyy, siellä ne ovat hetken ajan ikään kuin ainutkertaisia.
”Parts of the media like to talk about a digital festival but there have been no serious investigations into what that means exactly, and what the end result would be. It would only really work for films destined only for release on the internet rather than those films with a hope of getting into theatres. And that is far from Cannes.”
Cannes on valkokangasta, ei striimiä. Piste.