Cannes on majakka, joka ei sammunut, ja juuri nyt valo on Norjasta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Cannesin elokuvajuhlien toteutuminen tuntuu epätodelliselta. Toukokuulta heinäkuulle siirretty tapahtuma on järjestetty täsmälleen samoilla aikatauluilla ja protokollilla kuin tavallisesti.

Uutta ovat rokotustodistuksen tai tuoreiden testitulosten edellyttäminen sekä lehdistönäytöksiäkin koskeva digitaalinen lipunvarausjärjestelmä.

Kaikki toimii, ainakin alun lipunvaraussotkujen jälkeen.

Yhdysvalloista on vähemmän elokuvia kuin tavallisesti, Hollywoodista vain yksi maailmanensi-ilta, uusi Wes Anderson. Ymmärrettävästi studiot eivät ole keväällä halunneet sitoutua erittäin kalliisiin (kustannukset ovat miljoonaluokkaa) lanseerauksiin Cannesissa. Kaikkihan olisi ollut mahdollista, koko festivaalin siirtyminen tai peruuntuminen melkein todennäköistä.

Pandemiassa siirryttiin kuitenkin uuteen vaiheeseen ja tässä sitä ollaan. Ranskassa Cannes lienee normalisoitumisen kansallinen virstanpylväs. Tapahtuma on maassa suuri, media-arvoltaan tärkeään urheilujuhlaan verrattava. Elokuvafestivaalit ovat joka ilta läsnä television parhaassa katseluajassa. Tavallisen huomion päälle tulee nyt symboliarvo.

Kaupungissa kyllä näkyy, että tämä on poikkeusvuosi. Ihmisiä on vähemmän, koska market-puoli eli elokuvamessut on järjestetty ensisijaisesti etänä ja jo aiemmin. Massitahot eivät siis ole nyt Croisettella törsäämässä ravintoloissa ja elokuvien oikeuksiin. Näyttäytyjiä kyllä riittää. Toisaalta on vaikea arvioida, mikä on tavanomaista heinäkuun ranskalaista turismia ja mikä liittyy juuri festivaaliin.

Festivaalipomo Thierry Fremauxin mukaan akkreditoituneita on 28 000, kun vuonna 2019 luku oli noin 40 000. Määrää on vaikea suhteuttaa. Cannes on 75 000 asukkaan kaupunki, jossa on 500 ravintolaa. Cannes elää messuista ja turismista.

Selkeää kieltä puhuu ainakin tosiasia, että tämä on ensimmäinen Cannesin elokuvafestivaali, jossa asun hotellissa kimppakämpän sijaan. Hinnat olivat tolkullisia ja vuodenaika helpotti valinnassa: ok-tason hotellin huoneessa on varmasti toimiva ilmastointi. Lämpötilaero on merkityksellinen. Joka päivä on 26-29 astetta lämmintä, ja ero festivaalin ”oikeaan” kuukauteen korostuu yöllä. Toukokuussa lämpötila voi olla 25 astetta päivällä, mutta yöt viilenevät, nyt eivät, ei sinne päinkään. (Hotellien hintaeroa kuvastaa muutaman vuoden takainen anekdootti: tulin kaupunkiin kaksi päivää ennen varsinaisen festivaalin alkua ja kävelyreitilläni olleen majoitusketjun kahden tähden hotellin digitaalinäytössä luki €80/yö, mikä nousi pari päivää myöhemmin lukemaan €250/yö.)

Avajaiselokuvana esitettiin Leos Caraxin ohjaama Annette. Se oli tavallaan juuri sitä, mitä pandemian jälkeisen Cannesin alkuräjähdyksen tulee olla.

Annette on ranskalainen musikaali, jossa Adam Driver ja Marion Cotillard esittävät Los Angelesissa asuvaa pariskuntaa, koomikkoa ja oopperalaulajaa. Annette on musikaaliteatterin synkemmille perinteille kumartava ääritraaginen anti-rakkaustarina, larsvontriermäisten dikotomioiden kavalkadi sekä tarina masennuksesta. Kaupallista elokuvaa se on ehkä Ranskassa, mutta isojen tähtien läsnäolosta huolimatta tuntuu erikoiselta, että Amazon Studios on hankkeessa mukana.

Annette on oikeastaan Sparks-yhtyeen käsialaa, heidän rock-oopperansa yhtä paljon kuin abstraktia ja groteskia rakastavan Caraxin elokuva. Repliikit lauletaan.

Pariskunta harrastaa seksiä kohtauksissa, joiden paljastavuus olisi skandaalinomaista, ellei nykyään takaraivossa olisi tieto, että kuva on totta kai digitaalisesti käsitelty, eikä edes avoimesti esitelty paljas pinta ole sikäli totta. Pariskunta saa lapsen, Annetten, joka on puinen marionetti. Mikään ei yritäkään näyttää todelta. Cotillardin lauluäänikin on lainaa, toki.

Annetteen on hankala suhtautua. Se on ”liian pitkä”, mutta asia tuntuu täysin epätähdelliseltä, koska Caraxin palettiin kuuluu katsojan rankaiseminen. Herkullisimpia ja piinaavimpia jaksoja on Driverin hahmon pitkä lavaesiintyminen uransa huipulla. Kohtaus on tahallisesti, jopa musikaaliteatteriksi niin mahdoton, että sanotaan vain Brecht. Kaikesta yliladatusta teennäisyydestä huolimatta alku osaa olla vilpittömän romanttinen. Loppupuolen alamäki tuo mieleen Dancer in the Darkin, myös tunnelmiltaan.

Caraxin edellinen elokuva oli Holy Motors, johon suhteeni on hankala (pahoittelut kerettiläisyydestäni, se on hieno mutta tylsä). Holy Motorsiin verrattuna Annette tempaisee mukaansa, vaikka ilmaisu on samaa esitystä, kaukana kuva-vastakuva-ajattelusta. Alkujaksossa ovat mukana Sparksit ja Carax, omina itseinään, ja neljäs seinä rikotaan laulamalla ja tanssimalla – tämän elokuva tapahtuman ja etenkin sen alun (teknisiin ja terveysprotokollaan liittyvien) haasteiden laukeamiseen yhdistettynä jakso huusi minulle että tässä nyt ollaan, tämä on totta, tämä on elokuvaa, maailma on taas!

Kaksi- ja puolituntisen Annetten katsomiskokemuksesta teki vielä raskaamman se, että lehdistönäytöksen alussa nähtiin melkein tunnin pituinen avajaisseremonia, joka oli 90-prosenttisesti ranskaksi. Vieressäni istui puhelias espanjalainen. Sillä hetkellä, kun Annetten lopputekstit alkoivat, hän kysyi pidinkö elokuvasta. En lyönyt. Tuollainen kysymys elokuvan päättyessä on aina törkeä yksityisyyden loukkaus. Enkä olisi edes osannut vastata, mutta se on toissijaista.

Annettea on vaikea ”suositella”. Tiedät, jos haluat nähdä sen. Puunukke, hardcoren rajalle menevä seksi, rock-ooppera, kusipäiset henkilöt, kaksi ja puoli tuntia.

Sen sijaan toinen rakkauselokuva, Joachim Trierin ohjaama The Worst Person in the World on teos, jota voin suositella aivan kaikille. Tavallaan kyse on norjalaisen Trierin Oslo-trilogian (Reprise, Oslo 31st August) kolmannesta osasta, mutta tällä asialla ei ole mitään väliä, jos aiemmat ovat näkemättä.

The Worst Person in the World on parhaita elokuvia vuosikausiin, aivan ällistyttävän tarkka ja huumaava kuvaus ihmissuhteista, siitä miten kaikki ovat syyllisiä ja miten kukaan ei ole välttämättä syyllinen. Koen tunnistavani tästä elokuvasta aivan kaiken, ja olen varma, että Trier on itse jokainen sen kolmiodraaman osapuoli, myös kolmikymppinen päähenkilö Julie (Renate Reinsve). Mikäli se olisi ainoa tänä vuonna Cannesissa näkemäni elokuva, olisin ollut reissuun tyytyväinen. Kaikessa on toivoa. Rakastan elämää. Rakastan elokuvia.

Cannesin suomalaisista myöhemmin!