Cannes ja mahdollisuudet: hymyilevästä nyrkkeilijästä haudankaivajan vaimoon
Cannesin festivaalin alkaessa festaripomo Thierry Fremaux näpäytti lehdistötilaisuudessaan Netflixiä. Kuinka monta elokuvantekijää Netflix on löytänyt, hän kysyi.
Fremaux viittasi Cannesin tehtävään, mahdollisuuteen ja velvollisuuteen nostaa esiin uusia lahjakkuuksia. En ollut aivan täysin sisäistänyt tätä suurten ja pienempienkin kansainvälisten elokuvafestivaalien sinänsä ilmeistä funktiota ennen vuotta 2016.
Se oli käännevuosi suomalaiselle elokuvalle, koska Cannesin Un certain regard -esityssarjan voitti Juho Kuosmasen Hymyilevä mies.
Kun Hymyilevä mies tuli Cannesiin ja sen ensimmäinen esitys alkoi, se oli Debussy -salissa istuneesta yleisöstä 95 prosentille aivan tyhjä taulu. Koska teos oli läpäissyt seulan ja valittu esityssarjaan, siihen liittyy oletusarvo, että tarjolla on jotain hyvää. Niille, joilla oli elokuvasta joku ennakkoajatus tai -tieto, tuo säie todennäköisesti oli jotain Aki Kaurismäkeen liittyvää, ehkä odotus, että kaikki suomalaiset elokuvat ovat jonkinlaista akikaurismäkeä, sillä se on yleinen ennakkoluulo.
Muutamaa päivää myöhemmin Hymyilevä mies oli Tapaus. Kaikki sen nähneet pitivät siitä, monet paljonkin.
Virtuaalifestivaalit eivät tule koskaan saavuttamaan samaa merkitystä kuin fyysisesti järjestettävät tapahtumat, sillä ilmiöt syntyvät ihmisten kohdatessa. Ne syntyvät ja leviävät keskusteluissa orgaanisesti ja joskus eräänlaisina onnellisina sattumina. Kun näen Cannesissa kollegoitani maailmalta – voisin ulkomuistista nimetä parikymmentä tyyppiä, jotka ovat kiertäneet Euroopan A-festivaaleja yhtä pitkään tai vuosikymmeniä pidempään kuin minä ja joihin ujona suomalaisenakin väistämättä olen tutustunut haastattelupöydissä ja näytösjonoissa – vaihdamme ehkä akuutit kuulumiset, ja sitten puhutaan edellispäivinä nähdyistä elokuvista. Siitä mitä on nähty, siitä mikä kosketti. Löydöistä on ihanaa kertoa. Oletko nähnyt tämän, oli muuten huima, yllätti, en tiennyt siitä mitään.
Twitter on tuonut oman sävynsä tähän keskusteluun, ja hyvä niin. Sieltä löytyy myös tuikituntemattomien näkemyksiä, hehkutuksia tai tyrmäyksiä, tuoreeltaan ja prosessoimattomina. Varsinaiset pohdinnat kirjataan myöhemmin, nopeat reaktiot ennen kaikkea auttavat navigoimaan ohjelmistossa. Cannesissa ja muilla A-festareilla riittää maailmanensi-iltaelokuvia, joista voi ja pitää valita. Täällä ensimmäiset näytökset alkavat kello 8.30 aamulla ja viimeiset iltakymmenen jälkeen. Olen onnistunut joskus katsomaan viisi elokuvaa päivässä.
Kun Hymyilevä mies voitti esityssarjansa pääpalkinnon, sana kiersi jo. Elokuva oli kertaalleen tehty, ja se oli hyvä, ja nyt se oli syntynyt kansainväliseen tietoisuuteen. Seurasi levityksiä jopa kymmenissä maissa – huikea saavutus esikoisohjaajan mustavalkoiselle elokuvalle, ja mahdollista ainoastaan festivaaliväylän kautta.
Lukuisat elokuvat tulevat Cannesiin ”ei-mistään”. Tarkoitan, että suuressa maailmassa niistä ei tiedetä yhtään mitään ja ne eivät ankkuroidu elokuva-alan ja esimerkiksi siitä kirjoittavien toimittajien (joita on saapunut Cannesiin poikkeusvuonnakin useita tuhansia) mielissä juuri mihinkään. Ennen kuin ne nähdään.
Tämä on tosiasia. Tänäkin vuonna tutustuessani Cannesin Critic’s Week- ja Director’s Fortnight -esityssarjojen näytöslistoihin, en kokemuksestani huolimatta tunnistanut oikein mitään. Uusia nimiä, uusia tuotantoyhtiöitä, lyhyitä ja lähinnä arvoituksellisia juonitiivistelmiä. Hymyilevä mies olisi ollut ensiesityksensä alkaessa minullekin tällainen elokuva, jos en olisi ollut suomalainen.
Näistä syistä festivaalit ovat korvaamattomia. Erityisen hyvät elokuvat, tai erityisille yleisöille resonoivat elokuvat nousevat tästä jo sinänsä huolella valikoidusta joukosta esiin, jahka ne heijastetaan valkokankaalle ja keskustelu alkaa.
Hymyilevästä miehestä julkaistiin heti ensinäytöksen jälkeen joitain arvosteluja. Todennäköisesti sana kiersi jo ennen toista näytöstä ja sinne ehti kriitikoita, jotka julkaisivat sitten omat arvostelunsa.
Olen googlaillut Guled & Nasran kansainvälisen nimen mukaan sanoilla ”The Gravedigger’s Wife review” siitä alkaen, kun Khadar Ayderus Ahmedin elokuva sai keskiviikkona ensiesityksensä Cannesissa. Ensin siitä ilmestyi pari arviota englanniksi. Nyt niitä on verkossa pari lisää englanniksi, kolme avoimen positiivisia ja yksi vähän empivän positiivinen. Ranskalaismedioista arvionsa ovat julkaisseet ainakin Liberation ja Slate – kumpikin positiivisia.
On aivan selvää, että elokuvan vastaanotto laajenee pian ja sen kansainvälisestä levityksestä kuullaan vielä hyviä uutisia. Valkokangaslevitys Ranskassa on jo varmistunut.
Guled & Nasra on nimittäin ehyt, hallittu, kaunis ja todella varmaotteinen elokuva, jossa ehkä tarinan muoto viittaa esikoiselokuvaan, mikään muu ei. Siitä todella saa olla ylpeä.
Tästä se lähtee.