Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes eteni verilöylyyn ja psykoseksuaaliseen trippailuun – kuka saa Palmun?

Blogit Kuvien takaa 28.5.2017 11:09
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjan palkinnot jaetaan tänään illalla. Festivaali on ollut erään sortin vuoristorata. Ehkä vähän huonosti suunniteltu vuoristorata, sillä arvaamattomampi ja monimuotoisempi genrekama oli jätetty selkeästi loppuun. Vaihtoehtoja pääpalkinnon, Kultaisen palmun saajaksi on useita.

Mitä todennäköisemmin palkinto menee värikkäämmälle elokuvalle kuin viime vuonna, jolloin George Millerin johtama tuomaristo piti parhaana Ken Loachin tasavarmaa yhteiskunnallista brittidraamaa I, Daniel Blakea. Harvat olivat heidän kanssaan samaa mieltä.

Tänä vuonna jurya johtaa Pedro Almodovar. Hän ymmärtää ironiaa, liioittelua ja kaksoisvalotuksia. Mutta rakastaako hän liioittelevia keinoja? Eräs jo toistettu havainto on, että tämä kilpasarjasetti on liian rujo, auteuristinen ja kipeä ollakseen minkäänlainen pohjustus ensi kevään Oscareille – edes parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa.

Vahvoihin Palmu-suosikkeihin kuuluu Andrei Zvjagintsevin Loveless. Viimeksi Leviathanin ohjannut venäläinen käsittelee taas maansa kyynisyyttä ja kipupisteitä. Eroavan pariskunnan pojan katoamisesta kertova, syvästi vertauskuvallinen elokuva on taitavasti sommiteltu. Edeltäjäänsä verrattuna se on tasapaksu, etten sanoisi laahaavan masentava.

Oma suosikkini kilpasarjan elokuvista oli pitkään Ruben Östlundin satiirinen The Square. Se on täyteen pakattu, melkein kaksi- ja puolituntinen ja varsin hauska kertomus museonjohtajan syöksykierteestä ja hyväosaisen eurooppalaisen nykymiehen selkärangattomuudesta.

Kaksinkertaisen Palmu-voittajan Michael Haneken uusi Happy End on taattua Hanekea, mutta ei ohjaajansa parhaita. Se sai jopa hieman nyrpeän vastaanoton – mikä tietysti liittyy korkeisiin odotuksiin. Esimerkiksi käsikirjoituspalkinto olisi aivan mahdollinen, mutta ohjaajan kolmannesta Palmusta en löisi vetoa.

Kukaan ei myöskään uskone Sofia Coppolan pienimuotoisen western-kamaridraaman The Beguiled tai Sergei Loznitsan A Gentle Creaturen voittavan pääpalkintoa, vaikka kumpikin on omilla ehdoillaan kelpo teos. A Gentle Creature kertoo Venäjän rappiosta näyttämällä neuvostoliittolaisen, suuren vankilan ympärillä elävän pikkukaupungin henkistä surkeudentilaa pitkänä kolkkouden karnivaalina. Ukrainalaisella Loznitsalla on vankka näkemys ja hän rakentaa yksittäisistä kohtauksista pieniä suuria spektaakkeleita vankkumattomalla itsevarmuudella (ja silti hänen elokuvansa jätti allekirjoittaneen lähes täysin kylmäksi).

Myös Valkoisella jumalallaan jopa Suomenkin valkokankaille päässeen Kornel Mundruzcon pakolais-telekineesi-uskonto-mutina-sekamelska Jupiter’s Moon voi toki elokuvantekijöiden silmissä näyttäytyä erilaisena kuin meikäläisen, mutta allekirjoittaneelle se oli hienostuneista kamera-ajoista huolimatta ikävystyttävintä elokuvaa. Jossain vaiheessa sitä lusiessa mietin, miksi teen tätä työkseni.

Yllättäjä on ollut Robin Campillo, jonka ohjaama Beats per Minute nousi ensimmäisestä pressinäytöksestään monien mielestä Palmun voittajasuosikiksi. Elokuva on tunteikas kertomus AIDS-aktivismista Ranskassa 1980-luvulla. Siinä on eletyn ja koetun tuntua, ja arkisen realismin sävyt tuovat mieleen Laurent Cantetin kymmenen vuoden takaisen Cannes-voittajan Luokka. Campillo oli sen toinen käsikirjoittaja.

Nautin Campillon elokuvasta, mutta siinä on myös tyhjäkäyntiä, eikä kaikki runollisuus osu aivan maaliin. Elokuvan suosikkinosteen osasyynä ovat taatusti arvailut Almodovarin mausta ja preferensseistä. Tematiikka aivan varmasti puree häneen, mutta tohdin uskoa, että Almodovarin ihailema estetiikka on hieman toisenlaista.

Siksi uskon, että ainakin joku palkinto menee Francois Ozonin ihastuttavan höyrypäiselle psykoanalyysitrippailulle L’amant double, joka vie Brian de Palman posthitchcockiaanista ja campille altista tyylittelyä kohti cronenbergilaista body horroria. Marine Vacht esittää naista, joka rakastuu identtisiin kaksosiin (Jeremy Renier) ja harrastaa kummankin kanssa seksiä. Toinen heistä taitaa kuitenkin olla tunteeton tappaja.

Ongelma on tämä: niin paljon kuin Ozonin provokaatioista nautinkin, lopputekstien aikana listailin mielessäni De Palman elokuvia, jotka toimivat paremmin. Tästä puuttuu vilpittömän häiriintynyt romantiikka, jota ilman jäädään kliinisen pastissin tasolle. Arkkitehtuurin, designin, veistoksellisten alastomien kehojen ja vaginalähikuvien ystäville L’amant double on totta kai de rigueur – ja keinojen hallinnassa Ozon jättää armotta varjoonsa Yorgos Lanthimoksen, jonka yhtä kylmällä moraalinäytelmä-kauhutarinalla The Killing of a Sacred Deer on toki ansionsa.

Genrejutuksi lasken myös Fatih Akinin hyvin etenevän In the Faden, jossa Diane Kruger tekee ensimmäisen saksankielisen roolinsa. Hänen esittämänsä naisen turkkilaistaustainen mies ja lapsi kuolevat uusnatsien pommi-iskussa. Riittääkö juridinen oikeus, tarvitaanko kostoa, miten pommi tehdään? Kruger voisi voittaa parhaan naisnäyttelijän palkinnon, vaikka elokuvan ajatusten tietty yksioikoisuus herätti osuvan jos ilkeähkön toteamuksen, että kyllä tämä on enemmän Berliinin elokuvajuhlien kuin Cannesin kilpasarjan elokuva.

Pääosin reaaliajassa etenevä luuseririkostarina Good Time saattaa hyvinkin tuoda Robert Pattinsonille parhaan miesnäyttelijän palkinnon. Parhaissakin rooleissaan Pattinson on tähän asti ollut yhden tehtävän työkalu, nyt hän on parran takana täynnä elämää. Safdie-veljesten ohjaama elokuva on varsin hyvä, mutta monella tapaa suttuinen enemmän kuin rosoinen, eli ei enempää kuin osiensa summa. Väittäsiin, että Safdiet (ensikertalaisina) ja elokuva ovat kohonneet kilpasarjaan pitkälti tähti-Pattinsonin nosteesta.

Joissain arvioissa Good Timeä kutsuttiin tämän vuoden Driveksi, mutta mikäli tällaisiä vertailuja tehdään – jestas sentään, tämän vuoden Driveksi tai A History of Violenceksi voisi määritellä ainoastaan Lynne Ramsayn You Were Never Really Heren.

Se onkin kilpasarjan paras elokuva, enkä ole vielä sunnuntaiaamuna aivan toipunut perjantai-illan näytöksestä.

You Were Never Really Here on paperilla ja teknisesti tutunoloinen genrejuttu: 90-minuuttinen elokuva väkivallan ammattilaisesta, joka palkataan pelastamaan poliitikon tytärtä, ja ruumiita tulee kun asiat menevät kerta toisensa jälkeen pieleen.

Poikani Kevin -ohjaaja Ramsay on ohjannut esteettisesti mykistävän ja hyvin pelkistetyn jyräelokuvan, joka pakottaa hiljentymään, kuuntelemaan ja katsomaan. Taksikuskia ja Drivea ovat samuraimaisen hahmon toivottomuus, väkivaltaisuus ja tehokkuus – jälkimmiseen liittyen vasaraa unohtamatta. Kokonaisuus on silti aivan omanlaisensa.

You Were Never Really Here on kuin Trumpin ajan kauhu-Chinatown, jolta on turha odottaa vastauksia. Mahdotonta ei olisi sekään, että Phoenix palkitaan. Hän tekee täydellisen roolin. Tämän elokuvan katsoisin oitis uudelleen.