Cannes 2015: palkitaanko keskitysleirielokuva, Michael Caine, miekkaseikkailu vai nämä kaikki?
Cannesin elokuvajuhlien palkinnot jaetaan nyt sunnuntai-iltana. Tuomaristoa johtavat Coen-veljekset.
Kilpasarjan elokuvien kärki on selvästi erillään kakkosketjusta. Tässä näkemyksiäni vahvimmista teoksista.
Keskitysleiritarinan odottaakin olevan rankka ja painostava, mutta yhden vuorokauden aikana tapahtuva Son of Saul on suorastaan musertava. Se on unkarilaisen Laszlo Nemesin esikoisohjaus. Tyylivalinta on omintakeinen: päähenkilö on lähes aina aivan kameran edessä, ja kuvan laidat ovat epätarkat. Kauheudet ovat siis alati kaikkialla, mutta keskellä on Geza Röhrigin näyttelemä Saul, joka yrittää löytää rabbin, joka hautaisi kuolleen pojan – aivan turhaa, sillä Saul tietää tulevansa ammutuksi seuraavana päivänä. Kuvausratkaisu voi kuulostaa kikkailulta, mutta se toimii, ja pelkästään tämän itsevarman kokeilun onnistuminen varmistaa, että jonkin palkinnon elokuva illalla saa.
Todd Haynesin Carolista kirjoitin jo erikseen. Naisnäyttelijän palkinto voi hyvinkin mennä Cate Blanchettille tai yhdessä hänelle ja Rooney Maralle.
Denis Villeneuven ohjaama Sicario on viileä elokuva huumesodan hämäriltä rintamalinjoilta Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalta. Elokuvan näkemys viranomaisten hämärästä toiminnasta on hyvin kyyninen. Tyyliltään elokuva muistuttaa Michael Mannin ohjauksia, ja täytyy sanoa, että Sicario on lähes Mannin parhaiden elokuvien veroinen. Villeneuve tekee seuraavaksi Blade Runner 2:n, ja täytyy sanoa, ettei tämä sinänsä vähän epäilyttävä hanke voisi Sicarion perusteella olla paremmissa käsissä.
Paolo Sorrentinon ohjaama Youth oli pettymys. Nyt Sorrentino yrittää, muttei oikein osaa olla vilpittömän tunteellinen tunteellinen. Myös huumorin ja filosofian kanssa mennään laidasta laitaan, terävästä noloon. Eläkkeelle jäänyttä kapellimestaria esittävä Michael Caine on silti vahva ehdokas miesnäyttelijäpalkinnon saajaksi – ja elokuva voi saada muitakin palkintoja, jos sen lässyttävyys ja poukkoilevuus eivät tuomaristoa haittaa.
Jacques Audiardin uusi Dheepan kertoo tamilisissistä, joka haluaa uuden elämän ja lähtee Ranskaan. Mukanaan hänellä on vaimo ja lapsi – mutta kukaan heistä ei tunne toisiaan: kolmikko on ottanut kuolleen perheen identiteetit saadakseen passit. Slummissa – jonne poliiseilla ei nähtävästi ole asiaa – käydään huumekauppaa, joka alkaa saada sodan piirteitä. Yhteiskunnallisesta realismista Audiard harppaa trilleriväkivaltaan aika pitkälti parhaan elokuvansa Profeetan hengessä. Palkinnon voisi saada Audiard ohjauksesta tai Antonythasan Jesuthasan miespääosasta.
Dogtoothilla läpimurtonsa tehneen Yorgos Lanthinoksen englanninkielinen The Lobster on isoja vertauskuvia asetelmallisesti rakentava satiiri ja satu yhteiskunnasta, jossa sinkkuus on kielletty. Parisuhdekulttuurin pohdinta on hillitöntä – mutta vain ensimmäisen osan ajan. Puolivälissä elokuvan miljöö vaihtuu ja aivan loppua lukuun ottamatta kaikki on sen jälkeen toistoa. En pidä mahdottomana, etteikö tuomaristo silti elokuvalle jotain palkintoa antaisi.
Taiwanilaisen Hou Hsiao-hsienin historiallista miekkailuelokuvaa The Assassinia en nähnyt. Sille on povattu jopa pääpalkintoa. Vastaanotto on ollut kuitenkin kaksijakoinen: toiset ihastelevat elokuvan kauneutta, toiset toteavat, ettei utuisesta tarinasta kerta kaikkiaan ota selvää.
Eräs musta lammas on norjalaisen Joachim Trierin ohjaama englanninkielinen perhedraama Louder than Bombs. Se ja Guillaume Niclouxin Valley of Love ovat älykkäästi kirjoitettuja, ehkä vähän teoreettisia draamoja, joissa on kuitenkin paljon poikkeuksellista viisautta. Ilahtuisin etenkin Trierin – joka on muuten Lars von Trierin pikkupikkuserkku – huomioimisesta.