Cannes 2015: Inside Out vie Pixarin animaatiot aivan uudelle tasolle

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hyvin tunteellinen elokuvakokemus on jopa kiusallinen. Itket, etkä voi sille mitään. Asiaa ei auta, että kuulet ympärilläsi muidenkin nyyhkyttävän. Olet siinä kuitenkin omista, vuolaana julki tulevista tunteistasi itse vastuussa.

Jonkin puhtaan tunteen tunnistamisesta alkavaa suurta mielenliikutusta seuraava itkeminen on intiimi fyysinen reaktio, joka voi tuntua melkein häpeälliseltä. Kontrolli on mennyt. Ja jos myrsky jatkuu pian naurulla, tilanne vain pahenee. Ihan kuin ruumis kouristelisi.

Samaan aikaan tunne on mitä nautinnollisin. Tätä varten elokuvia katsotaan. Tätä varten ne ovat olemassa. Elokuva on ottanut vallan.

Cannesin paras elokuva tähän mennessä ei ole ranskalainen ihmissuhdejuttu, unkarilainen keskitysleirikuvaus tai amerikkalainen periodidraama, vaan Pixarin mestariteos.

Inside Out on animaatio 11-vuotiaasta tytöstä Rileystä, joka muuttaa Minnesotasta San Franciscoon. Vanhat ystävät ja rakas koti jäävät taakse. Riley menettää elämänilonsa, kun suosikkiharrastus jääkiekko jää ja koulussakin hän kokee tulevansa syrjityksi – mutta eiköhän kaikki muutu paremmaksi.

Elokuvan päähahmot kuitenkin ovat tytön mielen sisällä: sankaritar on Ilo, tunne, jonka Riley menettää. Ilo ja Suru lähtevät etsimään kadotettuja ydinmuistoja, niitä asioita, joista nauttimisen Riley ahdistuessaan on unohtanut.

Inside Out on komedia ja seikkailu. Se on vuoroin kieli poskessa tehdyn tuntuinen ja vakava kuin masennus, mutta koko ajan täynnä nerokkaita havaintoja elämästä ja tästä kulttuuristamme.

Tunteelliseksi elokuvan tekee tapa, jolla se lähestyy lapsuutta ja sen loppua. Tekijät eivät pelkää heittäytyä sentimentaalisiksi – mutta imelyyteen ei ikinä jäädä rypemään, aina mennään eteenpäin, komiikan ja ironiankin kautta. Kaikki on kauhean vakavaa, eikä kai mikään ole kauhean vakavaa.

Mihin Inside Outia voisi verrata? Huumori on monisyistä ja runsasta kuin nerokkaimmissa Simpsonien jaksoissa, mutta niissä ei ikinä uppouduttu tunteisiin näin vilpittömästi. Amerikkalaisten indiedraamojen ja -lapsuuskuvausten usein mukafilosofisen vetistelyn sijaan Inside Outin maailmankuva on tietyssä keskiluokkaisuudessaankin aika jämpti.

Elokuvan keskeisten tekijöiden – ohjaaja-käsikirjoittajana Pete Docter, Ronnie del Carmen nyt toisena ohjaajana, Jonas Rivera tuottajana – aiempi huipputyö oli Up – kohti korkeuksia. Sen nähneet muistavat jakson, jossa käytiin läpi päähenkilön elämä lapsuudesta vanhuuteen onnineen ja murheineen.

Inside Out tuntuu kuin tuon suunnattoman hienon jakson tunnevoima olisi venytetty elokuvan mittaan. Ei – se on sitäkin parempi. Up-elokuvan elämänkaarijakso tukeutui lähinnä nostalgiaan ja unelmiin, mutta tässä on myös kovaa psykologiaa, hauskaa surrealismia ja aika levotonta symboliikkaa. Itku siinä silti tulee.

Harvoin elokuvaan rakastuu näin nopeasti.

Cannesissa Inside Out esitettiin virallisessa ohjelmistossa, mutta kilpasarjan ulkopuolella. Ymmärrän ranskalaisten ratkaisun – tämähän olisi voinut vaikka voittaa.

Inside Out on kiistatta tehty vanhemmille enemmän kuin lapsille. Tätä markkinoinnin kannalta ristiriitaista asiaa ei ole täysin yritetty peittää trailerissa, joka on ihan mielenkiintoinen yritys saada elokuva näyttämään aika lattealta animaatiokomedialta.