Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2013: sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka hieno Blue is the Warmest Color on

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 25.5.2013 13:15

En yleistä kovin liioitellen, jos väitän, että Cannesin ylistetyin elokuva on yllätys kaikille. Abdellatif Kechichen ohjaama Blue is the Warmest Color nousi Kultaisen palmun voittajasuosikiksi heti, kun ensimmäinen lehdistönäytös oli ohi. Tunisialaissyntyisen ohjaajan edellisetkin elokuvat kilpailivat isoila festivaaleilla, Venetsiassa (Secret of the Grain, 2007, Black Venus, 2010), mutta laajaa huomiota hän ei ole aiemmin saavuttanut. Kun näin Blue is the Warmest Colorin, ymmärsin kaikki kehut. Elokuva on ällistyttävä.

Elokuva kertoo keskiluokkaisen perheen tytöstä Adèlesta. Alussa hän on 15-vuotias koululainen, kohtuullisen hukassa, kuten siinä iässä ollaan.

Tyylilaji on ilmeeltään välittömän realistinen samaan tapaan kuin neljän vuoden takaisessa Cannes-voittajassa, Laurent Cantetin ohjaamassa Luokassa, tai vaikkapa Mike Leighillä. Jokaisessa kuvassa on kuitenkin vimmaa. Estetiikan jännittävyys korostuu leikkausrytmissä. Pitkätkään keskustelujaksot eivät jää paikoilleen.

Adèle (Adèle Exarchopoulos) käy koulua Pariisissa ja tapailee poikaa. Sinitukkainen tyttö kiinnittää hänen huomionsa kadulla. Kerran Adèle käy ystävänsä kanssa gay-baarissa. Hän tapaa sinitukkaisen tytön Emman (Lea Seydoux) uudelleen. He rakastuvat.

Julie Marohin sarjakuvaromaaniin perustuva Blue is the Warmest Color on elokuva (ensi)rakkaudesta, seksistä ja ajasta.

Nimenomaan ajan kuvauksena se nousee koskettavuudessaan omaan luokkaansa. Kolmituntinen elokuva kattaa epämääräisen, ehkä noin 10 vuoden ajanjakson. Adèle käy koulua, sitten hän on työssään lastentarhanopettajana. Emma menestyy taidemaalarina. Häneltä jää yhä vähemmän aikaa Adèlelle. Näytöksiä ei erotella toisistaan ja niitä on lopulta aika vähän, yhtä iltaa voidaan seurata puolikin tuntia. Adèlen kasvukertomuksessa on juuri tästä tulkinnanvaraisesta aikajatkumostakin johtuen jotain niin aitoa, että sellaista tavoitetaan aniharvoin.

Hurjin saavutus on intiimiyden taso.

Tunnelma on katsojan iholla jo ennen kohuttua jaksoa: Adèlen ja Emman seksikohtaus elokuvan ensimmäisen tunnin kohdilla kestää kymmenen minuuttia. Se on yksityiskohtainen ja paljastava, sekä aivan ainutlaatuinen. Aitouden vaikutelma ei ole sensaatiohakuista, vaan häkellyttävän.. omakohtaista. Ikään kuin kamera olisi sattunut todellisen vastarakastuneen pariskunnan makuuhuoneeseen ja seuraisi kiihkoa ja lämpöä – tirkistelemättä, vain olemalla läsnä.

Seksikohtauksessa ei ole mitään mystistä. Se on poikkeuksellista. Yleensä elokuvien seksikohtaukset ovat estetisoituja esityksiä – katsoja on tietoinen siitäkin, miksi kamera on siinä missä on – eikä niillä ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, mitä seksi tosielämässä on. Tämä paljas jakso on tavattoman kaunis, ja romanttinen kuin mikä.

Läsnäolon tuntu koskee yhtä lailla elokuvan koko tarinaa.

Kamera on koko ajan lähellä Exarchopoulosta. Mukana on lyhyitä kuvia, joissa hän nukkuu oikeasti. Vasta jälkikäteen hahmotin, kuinka voimakkaasti tällaiset kuvat vaikuttavat. Jokin katsojassa tunnistaa totuuden – vaikka sen, että näyttelijä todella nukkuu, eikä esitä nukkuvaa.

Naturalismi – Exarchopoulosin herkkyys, seksikohtauksen intimiteetti, tavallisten dramaturgisten ratkaisujen välttäminen ja piilottaminen – nostaa rakkaustarinan sellaiseen toden tuntuun, että mitä tahansa Adèlen ja Emman suhteelle alkuhuuman jälkeen tapahtuukaan, katsoja on jakanut jotain alkukantaisen väkevää. Yleisöstä tulee kuin osa parisuhdetta. Parin vaikeudetkin herättivät allekirjoittaneessa tunnemyrskyn. Kechiche ei pyydä valitsemaan puolta; sympatiaa ei ohjata. Emootiot jylläävät silti: elokuvan päättyessä olin liian uupunut liikkumaan heti.

Rakkauden ja vain siitä seuraavan täyttymyksen tunne on jotain, mihin suurenmoisenkaan viihde-elokuvan ei juuri koskaan voi edes toivoa kohoavan. Hyvät elokuvat herättävät tunteita, jännitystä, iloa ja myötätuntoa – mutta voivatko ne ravistella niin syvältä?

Kechichen elokuva on niitä mestariteoksia, joista voi heti näkemisen jälkeen todeta, että tämä jää historiaan. Sellaisia ei tehdä usein.

Sulattelen eilen näkemääni Blue is the Warmest Coloria vielä, mutta se saattaa olla paras näkemäni elokuva vuosikausiin. Ainakaan mikään ei ole koskettanut näin perusteellisella tasolla aikoihin.

Vaikka Adèlen ensirakkauden kohde on toinen tyttö, ei Blue ole leimallisesti homoelokuva. Kyse on parisuhteesta ja rakkaudesta, ei millään tavalla erityisesti juuri gay-suhteesta. Vaikka Adelea pelottaa tulla kaapista keskiluokkaisille ja konservatiivisille vanhemmilleen, eikä hän tiedä mitä sanoa lastentarhassa ”tavallisille” työtovereilleen, eivät tällaiset seikat ole elokuvan keskeinen aihe. Eikä erilaisuus ole traagista: ollaan valovuoden päässä jonkun Brokeback Mountainin synkkyydestä.

Jos Steven Spielbergin johtama tuomaristo ei huomenna illalla palkintoseremoniassa antaisikaan elokuvalle Kultaista palmua, on selvää, että vasta 19-vuotias Exarchopoulos ainakin saa parhaan naisnäyttelijän palkinnon, toivottavasti yhdessä Seydouxin kanssa. Kummankin roolityö on uskomaton.

Hyvältä kuitenkin näyttää.

Screen-lehden kokoamassa kriitikkojen tuomaristotaulukossa elokuvan keskiarvo on 3,6 tähteä neljästä (viime vuonna Michael Haneken ohjaama Rakkaus, joka voitti Kultaisen palmun, sai keskiarvokseen 3,3). Kollega mainitsi, ettei yksikään elokuva ole aiemmin saanut Le Film Francais -lehden Cannes-päivittäispainosten kriitikkotaulukossa yhtä korkeita pisteitä: siellä 15 johtavasta ranskalaisesta kriitikosta peräti 12 antoi Blue is the Warmest Colorille täydet pisteet, palmunlehvän.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ja DuPontin ahdistuksen purkaus tulossa viisi, neljä, kolme…

Näitä luetaan juuri nyt