Cannes 2013: Paolo Sorrentinon magnum opus The Great Beauty on suuri ja kaunis rakkauskirje Roomalle

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Italialainen Paolo Sorrentino tekee saman melankolisen tarinan aina uudelleen: menestynyt mies katsoo elämäänsä, katuu ja haluaa palata ajassa. Eivät elokuvat silti  toistolta maistu. Vimmaisessa Il Divossa mies oli Toni Servillon näyttelemä Giulio Andreotti, This Must Be the Placessa taas Sean Pennin esittämä robertsmithmäinen rock-muusikko. Niin kauas kuin yötä riittää -siteerauksella alkava The Great Beauty on Sorrentinon paras versio aina muuttuvasta tarinasta.

Pääroolissa on taas Sorrentinon vakiokasvo Servillo.

Hän on Jep Gambardella, seurapiirien viileä ja omasta nurkastaan hymilevä kuningas sekä Rooman etevin hedonistijournalisti.

Gambardella nautiskelee tyhjästä, mutta loistokkaasta elämästä vähän ulkopuolisena ja taatusti tosiasiassa yksinäisenä. Sorrentinon ilmeinen ponnahduslauta on Federico Fellinin suurklassikko La Dolce Vita. Elokuva ei ole kuitenkaan mitään korvaamatonta velkaa sille.

The Great Beauty on usein surullinen, mutta jatkuvasti riemastuttava elokuva.

Sorrentino satirisoi maailmaa samalla tarkkuudella kuin Michel Houellebecq, joskaan ei ilkeästi tai edes lopulta kovin tuomitsevasti. On lapsitaitelijoita ja kokaiinia, mielenterveytensä hukanneita tosi-tv-julkkiksia ja plastiikkakirurgiaa liukuhihnalta. Jep on yleisen sikailun yläpuolella huoleton ja kaikkitietävä. Hänen näkökulmastaan katsottuna luksusmaailma on houkutteleva valtakunta, jota hallita.

Hänen kuplansa luonne ei lopulta ole mitään yläluokan yksinoikeutta, vaan ihan jokamiesluokkaa: mitä Jepillä muka oikeasti on?

”Kaikki elokuvassa on keksittyä, mutta on myös todellisuus”, Sorrentino toteaa elokuvan pressikirjasessa. The Great Beauty on hallusinaatio ihanasta elämästä, mutta koskettaa: kyse on lopulta kontrollin kuvitelmasta.

Sorrentino hallitsee korkean ja matalan monella tasolla. En usko koskaan näkeväni toista elokuvaa, jossa soivat harmonisesti vuorollaan sekä We No Speak Americano, Damien Jurado että Zbigniew Preisner.

Siitä on aikaa, kun lopputekstien aikana olen näin monipolvista ja romaanimaisen polveilevaa sulatellut. Sorrentino löytää lopussa ikuista kauneutta juurista ja historiasta. Jep kohtaa pyhimyksen, jolla ei ole oikein sanottavaa, mutta pyhimuksen kyky kieltää itsensä saa päähenkilömme pudottamaan suojakuorensa. Silloin ilo on taas mahdollista.

Lopputekstien alla on minuuttien pituinen kamera-ajo Rooman silloista. En muista, soivatko (kirkon)kellot taustalla, mutta olisivat voineet soida.

The Great Beauty on ”paisuteltu”, jos sitä haluaa siitä kritisoida – liian järkälemäinen päästäkseen koskaan Suomessa valkokangaslevitykseen, pelkään.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä:@kallekinnunen