Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2013: Michael Douglas ja Matt Damon homoparina – hauska, surullinen ja rietas Behind the Candelabra ylitti odotukset

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 21.5.2013 09:57

Ohjaaja Steven Soderbergh on sanonut, että kauan suunniteltu Behind the Candelabra päätyi HBO-tuotannoksi, koska käsikirjoitus oli ”liian homo” Hollywood-studioille. Epäilin väitettä, en epäile enää. Liberacen viimeisistä vuosista ja suhteesta itseään 40 vuotta nuorempaan Scott Thorsoniin kertova elokuva on huikea – ja pääosia esittävät Michael Douglas ja Matt Damon eivät ujostele. Jostain kertoo se, että ihkaensimmäisen kuvan taustalla on Tom of Finlandin taidetta.

Huikentelevainen (Vladziu Valentino) Liberace ei ole Suomessa kovin tunnettu hahmo. Yhdysvalloissa hän oli 1970-luvulla yksi suosituimmista viihdetaiteilijoista. Pianisti oli järjettömine esiintymisasuineen niin camp, että silmiin sattuu, mutta hän onnistui pitämään homoutensa salaisuutena tärkeimmältä yleisöltään, keski-ikäisiltä naisilta.

Elokuva perustuu tositapahtumiin, joista Thorson kertoi paljastuskirjassaan 1988, Liberacen jätettyä hänet ja kuoltua AIDSiin. Kun he tapasivat, Scott oli 19-vuotias. Hänestä tuli ”autokuski”.

Tarinan Liberace tavoittelee ikuista nuoruutta vaihtamalla miesystävänsä tuon tuostakin ja turvautumalla plastiikkakirurgiaan. Hän yrittää myös tehdä nuoresta Scottista itsensä näköisen – peilikuvansa ja ikään kuin poikansa.

Liberace haluaa olla Scottin isä, veli, rakastaja ja paras ystävä. Eniten hän rakastaa kuitenkin omaa imagoaan, ja Scottista tulee päihderiippuvainen.

Tähden maailma on ainutlaatuinen. Hän on upporikas ja sataprosenttisen vetäytynyt arkisesta todellisuudesta – kuten haluaakin. ”Too much of a good thing.. is wonderful!”, julistaa Liberace elokuvan viimeisessä lavaesiintymisessään.

Liian monista tositapahtumiin perustuvista elokuvista jää tunne, että ehkä tosipohjaisuus ei ihan riitä elokuvanteon oikeutukseksi. Behind the Candelabra on toista maata. Se on erinomainen elokuva, ja sen tosipohjaisuus on vain seikka, ei olemassaolon syy.

Soderbergh-elokuvaksi Behind the Candelabra on sekä tavallista hauskempi että tunteikkaampi. Televisiotuotantona sen budjetti on ollut rajoitettu, mutta se ei juurikaan näy. Kaikki on kohdallaan ja loisto on päällekäyvää.

Dan Aykroydia ja etenkään Rob Lowea ei ole tunnistaa mainioista sivurooleistaan.

Douglasin ja Damonin roolityöt ovat sitä luokkaa, että kumpikin saisi todennäköisesti Oscar-ehdokkuuden – jos elokuvalla vain olisi siihen mahdollisuus. Ei ole. Yhdysvalloissa se menee siis suoraan HBO-esityksiin, mikä diskaa sen Oscareista. Muualla maailmassa se kuitenkin saadaan teatterilevitykseen, ilmeisesti syksyllä.

Vähemmän lahjakkailla näyttelijöillä tarina olisi ollut vaarassa luisua friikkisirkukseksi – eihän näitä hahmoja aivan tasapainoisiksi voi väittää. Douglas ja Damon tekevät heistä pidettäviä kaikkine ristiriitoineenkin. Mutta sänkykohtaukset herättävät varmasti kohua.

Valtavirran amerikkalaisia näyttelijätähtiä ei ole nähty tällaisessa. Mitään sensaatiohakuista ei sinänsä esitellä, mutta häveliääksi ei Soderberghin kameraa voi kutsua. Kolkon Brokeback Mountainin surumieliset tunnelmat ovat kuin kääntöpuoli juhliin Liberacen mikrokosmoksessa.

Petiasiat kuuluvat juoneen. Yksi pariskunnan eroriiitojen syy on nimittäin se, ettei biseksuaali Scott suostu bottomiksi. Aivan liikaa Hollywoodille – varmasti.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ja DuPontin ahdistunut ja vähättelevä kommentti tulossa, viisi, neljä, kolme, kaksi…

… ja täältä tulee:

En minä ymmärrä, miksi näistä homoaiheista on taas tehty näin übermerkityksellinen asia. Nykyään homoteeman tulee näemmä olla esillä vähän joka asiassa, vaikka tavallisille ihmisille seksuaalisuus on vain yksi osa elämää. Minusta olisi varsin ikävää olla seksuaalivähemmistön edustaja, jonka pitäisi 24h toteuttaa seksuaalisuuttaan julkisesti, kuten nykyisin näemmä uskotaan.

Ei homouden pidä olla tärkeä asia, sen tulee olla merkityksetön asia. Setankin tämä pitäisi muistaa.

Jos väestöstä jotain 3% on homoja, niin kai sitten 3 prosentissa elokuvia voidaan käsitellä pääasiassa homorakkautta. Vaikka katsottaisiin vain viimeisten ”vaipaitten vuosikymmenien” ihmissuhde-elokuvat, niin eipä tule mieleen kuin yksi tätä ennen jossa homoteema on vakavasti päällimmäisenä, eli Brokeback Mountain. Joten ei asia mielestäni ole kovinkaan yliedustettuna, pikemminkin aihetta edelleen kartetaan, kuten tämänkin elokuvan kohtalo kertoo.

TuomasH nyt provosoi minua kirjoittamaan tänne, vaikken alunperin aikonutkaan. En pidä homoaiheita tai -kulttuuria ongelmana. Elä ja anna toisten elää, siitä vaan. Minä kritisoin tätä nyky-yhteiskunnan pakkohomosyöttöä joka ihmeen asiassa. Onhan tämä nyt kovin trendiasia, josta jokaisen itseäänkunnioittavan toimittajankin tulee kirjoittaa (ettei ainakaan leimaudu foobikoksi!). Homofobia ja rasismi ovat kai niitä pahimpia leimoja nykyisin. Mummonpieksentäkin eläinrääkkäyksestä puhumattakaan on kai hyväksytympää.

Yhteiskunnan ilmapiiri on vähän sellainen, ettei tiettyihin vähemmistöihin saa suhtautua muuten kuin ylistämällä heitä tai korostamalla heidän erinomaisuuttaan ja erilaisuuttaan. Tämä muistuttaa sitä, miten aikoinaan suhtauduttiin naisiin. Heitä ja heidän sirouttaan ja heikkouttaan korostettiin herrasmiesmäisyydellä, jossa nainen ei voinut avata edes ovea itse. Heitä alistettiin ylistämällä. Heistä tehtiin miesten leluja, omaisuutta.

Mitenkäs tämä eroaa siitä, että nykyisin yhteiskunnan pitää tarjota virkamiehiä ajamaan homojen ja mamujen etuja? Heille pitää olla laeissa omat pykälät! Hekö muka ovat niin heikkoja, etteivät kykene itse hoitamaan asioitaan? Eivät nämä vähemmistöt ole mitään toteemipaaluja, vaan täysivaltaisia ihmisiä, joihin ei tarvitse suunnata mitään erityiskohtelua.

Näitä luetaan juuri nyt