Cannes 2013: kun lehdistönäytös täyttyy jo kahdeksalta aamulla

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Cannesin elokuvajuhlille akkreditoidaan lähes 5000 journalistia ja valokuvaajaa, joista puolet saapuu ulkomailta. Kaikkien ohjelmasektorien näytöksiin on erilaiset jonotuskarsinat. Median edustajien nokkimisjärjestystä osoittaa kaulassa roikkuvan akkreditaatiokortin väri. Valkoisen haltija pääsee aina ensimmäisenä (tai vaikka viimeisenä) sisään. Keltaisella kortilla joutuu jonottamaan ja pettymään usein, vaikka olisi kuinka ajoissa.

”Go to big line”, kuulin erään ovimiehen aiemmin tänään toteavan (tyypillisen karskilla aksentilla) keltaisen kortin taakkaa kantavalle raukalle.

Palataanpa viime perjantaiaamuun.

Nader ja Simin: eron ohjaajan Asghar Farhadin uuden elokuvan The Pastin lehdistönäytös 2300-paikkaisessa Lumiere-salissa täyttyi nopeasti. Ovet pistettiin kiinni kaikilta paitsi valkoisen ja vaaleanpunainen pisteellä -kortin haltijoilta jo kello oli 8.15. Tiedän tämän, sillä vaaleanpunainen ilman pistettä -korttini ei siinä auttanut mitään. Seisoin aivan kiinni pistetyn portin kohdalla: ehkä vain puolta minuuttia aiemmin olisin päässyt sisään.

Onneksi tiesin, että elokuvasta on todennäköisesti myös paikkaava näytös heti perään 400 paikan Soixanteme-pikkusalissa Palais des Festivalin katolla, ja kun väki alkoi siihen suuntaan virrata, olin ensimmäisten joukossa. Sinne jonot jaettiin niin, että myös vaalenpunainen ilman pistettä -väki pääsi nopean sisäänpääsyn karsinaan ja sinisen ja keltaisen kortin haltijat ohjattiin omaan etanajonoonsa.

(Elokuva on erinomainen, ja se tulee Suomessa levitykseen aikanaan.)

Tärkeää on siis olla ajoissa. Luotin siihen, ettei Farhadin elokuva tulisi näin nopeasti täyteen, koska siinä ei ole suurimpia maailmanluokan tähtiä. (Vuosien varrella on tullut tietoiseksi nopeudesta, jolla ehdin nopeinta kävelyvauhtia vuokrakämpältä Palaisille aamulla: shortsit jalassa 12 minuuttia, pitkät housut 14 minuuttia, sateenvarjon kanssa noin 17 minuuttia. Tämä on tärkeää.)

Ovimiehet ehdottomia. Neuvotteleminen on täysin mahdotonta. Täysin. Vaikka tämä on Ranska, ja kaikki muu on epämääräistä, yksi on varmaa: kun kerran saat kuulla, että näytös on täynnä, sinne ei pääse (paitsi valkoisella kortilla).

Aloittelijan kortilla ei ajoissa oleminenkaan aina riitä. Coen-veljesten leffaan ei kuulemma sunnuntain ensimmäisessä pressinäytöksessä päässyt kuin muutama sinikorttilainen, eikä yhtään keltaisen kantajaa. Minullakin on aikanaan ollut keltainen kortti, ja kun sillä pääsee sisään, joutuu joka tapauksessa piippuhyllylle. Sinisellä oli jo helpompaa.

Valkoisen kortin tyypeille on varattu salista permannon keskeltä erikseen paikkansakin. Valkoisesta kortista kertoo Chicago Tribunen Michael Phillips jutussaan.

En tiennyt tätä, sillä en edes tunne valkoisen kortin haltijoita. Levikiltään valtavaan brasilialaislehteen ahkerasti kirjoittava, vasta kolmikymppinen kollega totesi saaneensa sen tänä vuonna aivan yllätyksenä. Helena Yläsellä kuulemma oli parin Cannes-vuosikymmenen jälkeen sellainen. Tanskalaiskollegani kertoi tulleensa ylennetyksi vaaleanpunainen ilman pistettä -kortista vaaleanpunainen pisteellä -kategoriaan tänä vuonna, 14. Cannes-vuotenaan.

Pärjäilen vaaleanpunaisella pisteettömälläkin, josta nautin nyt kolmatta vuotta – väittävät, ettei freelancer voi lähtökohtaisesti edes saada parempaa – mutta myönnetään, että The Pastiin pyrkiessäni olin vähällä hermostua.

Tosin se korvaava Soixanteme -sali on paljon mukavampi kuin Lumiere: jalkatilaero on kuin bisnesluokkaan pääsisi.

Lumiere ei ole kovin mukava, ja rivit ovat pitkiä. Mikäli kesken leffan täytyy käydä vessassa, takaisin omalle paikalle ei hevin pääse. Ei elokuvien katsominen fyysisesti täällä Cannesissa aina niin miellyttävää ole, vaikka jonosta selviääkin.