Cannes 2013: Driven tekijöiden uusi Only God Forgives maalaa Bangkokin hurmeella

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ainoastaan komean Ryan Goslingin vuoksi Only God Forgivesiä katsomaan menevät kävelevät todennäköisesti elokuvateatterista kesken ulos. Ei siksi, että elokuva olisi epäonnistunut, tai siinä olisi liian vähän Goslingia. Eikä vain siksi, että Goslingin roolihahmo on kolmanneksen elokuvasta pandan näköiseksi hakattuna.

Kaksi vuotta sitten Cannesin suuria yllättäjiä oli tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ohjaama Drive, jossa Gosling näyttelee keikkakuskia Los Angelesissa. Refn nappasi ensimmäisellä Cannesin kilpasarjan elokuvallaan parhaan ohjaajan palkinnon. Indie-tuotanto Drivestä tuli myös kohtuullinen hitti.

Tiimi Refn-Gosling päätti tehdä enemmänkin kimpassa.

Only God Forgives on yhteistyön toinen hedelmä. Gosling näyttelee ammattirikollista poikaa ja Kristen Scott-Thomas äitiä – liioittelematta yhtä elokuvahistorian hurjimmista naispaholaisista. Psykopaattiämmä on kuin Paris Hiltonin julkisuuspersoonan ja Amerikan Psykon päähenkilön Patrick Batemanin yhdistelmä, jonka aseena ovat sanat.

Visuaalisuus on taas virtaviivaista ja neonvalot loistavat, kuten trailerista näkee. Bangkokiin sijoittuva gangsterielokuva on tyyliltään kuitenkin kaukana Drivestä.

Tarkennan: mitä ikinä odotatkaan, tämä todennäköisesti on kaukana siitä.

Tarkalta ja vääjäämättömyyttä korostavalta leikkausrytmiltään uutuus on ehkä lähimpänä Takeshi Kitanon rikoselokuvia. Kuvat taas ovat kubrickmaisen maalauksellisia. Todellisuuteen otetaan etäisyyttä ja tiedostamatonta visualisoidaan tavalla, joka on saanut monet jo mainitsemaan David Lynchin nimen, mutta mielestäni Refn tavoittelee erilaisia houreita ja mysteerejä. Ei ole sattumaa, että lopputeksteissä elokuva omistetaan Alejandro Jodorowskylle (jonka uuden The Dance of Realityn Refn täällä Cannesissa lauantaina esitteli). Mutta ei Only God Forgives ole jodorowskylaisesti henkistynyt muuten kuin rohkeudeltaan. Sitä ei voi sivuuttaa, että Jodorowsky oli nuorena mukana surrealistiliikkeessä nimeltä Paniikki.

No, miksi Goslingin ihailijat kauhistuvat?

Only God Forgives on ratkaisevasti väkivaltaisempi kuin Drive, joka sekin oli Suomessa raakuuden vuoksi K-18. Ei ruumisluku korkea ole, mutta aina kun tapetaan, nähdään kirjaimellisesti ihmisen sisään: Pusher 3 -teurastuksen kaltaisia näkyjä riittää. Tämä on rikosaiheita usein groteskisti käsitelleen Refnin ehdottomasti kaunein ja ehdottomasti kauhein elokuva.

Vaikutelmaa voi luonnehtia hypnoottiseksi, eksistentialistiseksi kauhuksi, joka on luotu puhtaalla elokuvakerronnalla – tai yhtä perustellusti perverssiksi taideväkivallaksi. (Joku mainitsi Twitterissä jo Alain Robbe-Grilletin.)

Goslingilla on 17 repliikkiä koko elokuvassa, joku jo laski.

Niin tai näin, en saanut silmiäni irti Only God Forgivesista, ja katsoisin sen heti uudelleen, edes tietääkseni, kuinka tai miksi siitä oikeastaan pidän. Pikagallupilla näytöksen jälkeen ja Twitteriä lukemalla canneskävijöiden mielipiteet ovat jakautuneet noin 80-prosenttisesti suorastaan raivoisiin täystyrmäyksiin ja 20-prosenttisesti elokuvan ihailijoihin.

”Vähemmän mahdollisuuksia voittaa Kultainen palmu kuin jäätelötötterön selvitä Saharan halki”, twiittasi tanskalaiskollega.

Uusi Drive elokuva ei ole, enemmänkin uusi, onnistuneempi ja merkittävästi ehompi Valhalla Rising – tämän päivän Kaukoidässä. Paniikkielokuva.

Lue kirjoittajan aiemmat blogimerkinnät Cannesin elokuvajuhlilta 2013:

Michael Douglas ja Matt Damon homoparina – hauska, surullinen ja rietas Behind the Candelabra ylitti odotukset

Cannes-avajaiselokuva The Great Gatsby – Kultahattu ja Sofia Coppolan uutuus The Bling Ring kertovat samaa tarinaa

Fruitvale Station vetoaa tunteisiin, mutta herättää myös vääriä kysymyksiä

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen