Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2012: sugar mamat, beach boyt ja rahan valta Afrikan paratiisilomakohteessa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 18.5.2012 14:47

Keski-ikäisten naisten seksiturismi Afrikkaan. Itävaltalaisen Ulrich Seidlin elokuvan Paradise: Love aihe ei ole sellainen, josta Hollywood olisi aivan pian tekemässä omaa tulkintaansa. Aiemmin näytelmäelokuvissaan esimerkiksi ihmiskauppaa (Import Export) ja keskiluokan salaisia perversioita (Dog Days – koiran päiviä) tutkaillut Seidl tuo valkokankaalle kulttuurien kohtaamisen, jossa yhteiset kielet ovat yhdyntä ja raha.

Päähenkilö on 50-vuotias tavanomainen lähiön yksinhuoltaja, vähän pulska Teresa, jota näyttelee Margarethe Tiesel. Tiesel on jonkin verran teatterihommia tehnyt amatööri, kuten elokuvan muutkin länsimaiset esiintyjät.

Teresa matkustaa kenialaiseen rantalomakohteeseen ystävänsä neuvosta. Siellä saa miestä. Lännessä he ovat sitä vähäisen seksuaalisen markkina-arvon ihmisryhmää, josta Houellebecq ja Hännikäinen ovat kirjoittaneet.

Päivästä toiseen Teresa tapaa afrikkalaisia miehiä, joilla on samat juonet ja tarinat. Kun petiin on kerran päästy, hempeily väistyy ja miehet kertovat sairaista tai vastikään onnettomuuteen joutuneista sukulaisistaan, joiden sairaalakuluihin pitäisi saada avustusta. Tai käydään paikallisessa koulussa, jonka kurjat olot saavat kukkaronnyörit heltymään.

Nuoret afrikkalaiset miehet (”beach boy”) ovat turistinaisten (”sugar mama”) silmissä ensin rasististen vitsien kohteita. Pilkallisuus toiseuden edessä on kuin esileikki. Sitten opitaan pelin säännöt. Seksuaaliset palvelut ja huomion antaminen vaihtuvat kovaan käteiseen. ”Rakkauden” käsite on tietenkin häilyvä – seikka, jota naiivi Teresa ei aivan heti sisäistä, mutta muutaman surullisen hetken jälkeen sitäkin paremmin. Hän alkaa ottaa sen minkä valuutalla saa.

Samasta aiheesta on tehty myös ranskalainen draama Kohti etelää, joka sijoittui 1970-luvulle. Se on tähän verrattuna silkkaa söpöilyä.

Cannesin kilpasarjaan valittu Paradise: Love alkaa kuvilla kehitysvammaisista ajamassa huvipuiston törmäilyautoilla. Kuvat eivät liity nähtävään tarinaan sinänsä, mutta vertauskuvana ne ovat aika julmetun ilmeisiä. Sellaista on Seidlin huumorintaju. Viimeisessä, siluettimaisessa kuvassa Teresa ottaa rannalla raskaita askeliaan toiseen suuntaan, toiseen suuntaan etenee kärrynpyöriä ketterästi tekevien afrikkalaismiesten rivistö.

Vaikka Paradise: Love on ennen kaikkea päähenkilön pettymysten verkkainen kavalkadi, tuntuu se jälkikäteen pikimustalta (anteeksi, ei tarkoitus) komedialta. Mennään nihilismin rajalla, joten tuskinpa aktiivisesti vasemmistolaisen humanistiohjaaja Nanni Morettin luotsaama tuomaristo Seidlin elokuvaa kovin ruhtinaallisesti palkitsee. Tieselin rooli toisaalta on niin rohkea, että harvoin näkee moista. Silti palkinnon antaminen hänelle tuntuisi toiseus-asian alleviivaamiselta.

Kenialaismiehet, amatöörejä kameran edessä kaikki, nimittäin pistävät peliin vähintään yhtä paljon, ja syy on ilmiselvä: eurooppalaisten elokuvantekijöiden maksamat, sikäläisittäin erinomaiset palkkiot. Käyttääkö Seidl heitä hyväkseen?

”Pidit siitä tai et, Keniassa kaikessa on kyse rahasta”, Seidl kertoo elokuvan pressiesitteessä. ”Valkoisena eurooppalaisena Keniassa olet paikallisten silmin joku, jolla on rahaa, ja sinua kohdellaan sen mukaisesti.”

Ei siitä mitään kaunista seuraa, kun ihmisarvo ja taloudellinen arvo kohtaavat.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Siis Keniassakin nussitaan ja raha vaihtaa omistajaa? Vaikuttaa globaalilta ilmiöltä.