Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2012: parhaat elokuvat ovat Haneke, Cronenberg, Mungiu ja…

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 27.5.2012 14:16

Näin Cannesin kilpasarjan 22 elokuvasta 17, suhteessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun palkinnot illalla jaetaan, jättiyllätyksiä on tuskin luvassa – no, niinhän aina sanotaan.

Näkemistäni paras elokuva on Michael Haneken mestarillisen tiivis Amour eli Love eli varmaankin Suomessa aikanaan levitykseen tullessaan Rakkaus.

Siinä Emmanuelle Riva, 85, ja Jean-Louis Tritignant, 81, näyttelevät kahdeksankymppistä pariskuntaa, jonka yhteinen taival on tulossa loppuun, kun vaimo saa sairaskohtauksen ja väistämätön alkaa häämöttää edessä.

Tällä kertaa Haneke ei uunota katsojaa, eikä kiusoittele arvoituksilla, kuten yleensä. Asiat ovat sitä mitä nähdään. Sentimentaaliseksi hän ei heittäydy (mikäpä olisi tunteellisuutta epä-Hanekempaa), mutta silti Amour todella riipaisee.

Amourin aihe on niin perustavanlaatuinen ja yleisinhimillinen, mutta elokuvissa harvoin käsitelty – harva haluaa leffalipun vastineeksi memento moria (joissain arvioissa mainittiin Tokyo Story ja Make Way For Tomorrow), että Haneken teos tuntuu instant-klassikolta.

David Cronenbergin kanadalaisranskalainen, mutta Manhattanille (vieläpä yhteen jatkettuun limusiiniin ja lähinnä 47. kadulle) sijoittuva Don DeLillo -filmatisointi Cosmopolis on brechtiläisesti vieraannuttava ja älyllisesti nappiin osuva pohdinta (ryöstö)kapitalismista, superrikkaista ja ”tavallisesta” ihmismassasta. On huikeaa, kuinka vuonna 2003 ilmestyneen kirjan erittäin uskollinen filmatisointi voi olla talouskriisien ja Occupy-mielenosoitusten jälkeen ja valuuttajärjestelmäpainajaisen jatkuessa keväällä 2012 näin ajankohtainen. DeLillo on kuin profeetta.

Cosmopolis on jakanut mielipiteet: toiset pitävät, toiset eivät.

Romanialaisen Cristian Mungiun tiukka Beyond the Hills on myös kilpasarjan kärkeä. Siitä kirjoitin jo.

Lähelle huippua pääsi myös Andrew Dominikin satiirinen rikoselokuva Killing Them Softly, jossa Brad Pitt on järkeilevä palkkamurhaaja ja talouskriisi vaikuttaa ammattirikollistenkin arkeen.

Juhlat -ohjaaja Thomas Vinterbergin draama The Hunt, jossa syytöntä mattimeikäläistä aletaan epäillä pedofiliasta, on jäntevä ja jännittävä siitä huolimatta, että tapahtumat voi pääpiirteissään arvata etukäteen. Mads Mikkelsen on pääosassa huikean hyvä.

Monet kriitikot ovat olleen aivan pähkinöinä Leos Caraxin uudesta metaforien ja ideoiden roiskinnasta Holy Motors, joka oli allekirjoittaneelle pettymys, kun kohtuuttoman hehkutuksen nielleenä näin sen pari päivää ensiesityksen jälkeen. Caraxin ajatukset elokuvasta, sen tekemisen ja katsomisen luonteesta sekä esittävästä taiteesta laajemmin ovat jännittäviä, mutta rohkean sekasotkun riemastuttavat hetket eivät millään kompensoineet jatkuvia heh heh -tason ohilaukauksia. En tosin siedä miimikoitakaan, so there.

Jacques Audiardin elokuvat ovat olleet yleensä genrestä lähteviä ja sen konventioilla leikkiviä, väkevällä tavalla unenkaltaisia kokemuksia. Uusi Rust and Bone, jossa Marion Cotillard on jalkansa menettävä delfiinikouluttaja ja Matthias Schoenearts esittää lähinnä portsarihommiin ja seksikoneeksi sopivaa lihapäätä lienee Audiardin näkemys melodraamasta. Elokuva toimii ja vetoaa, mutta loppu tulee kummallisena yllätyksenä: tässäkö se sitten oli? Profeetan ohjaajalta odottaisi enemmän.

Jos tärkeimmät palkinnot, eli Kultainen palmu, Grand Prix, tuomariston palkinto, paras ohjaus ja paras käsikirjoitus eivät jakaudu näille elokuville, minä..

..olen väärässä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt