Cannes 2011: mustavalkoinen mykkäkomedia The Artist piristi viikonloppua

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kilpasarjaan aivan viime hetkellä hyväksytty ranskalais-amerikkalainen The Artist tapahtuu 1920- ja 30-lukujen vaihteessa, jolloin äänielokuva syrjäytti mykän ja Hollywoodin tähdet vaihdettiin uusiin. Näin käy myös Jean Dujardinin näyttelemälle Frank Valentinolle.

Juoneltaan simppelin elokuvan ydinkaksikko on Dujardin ja käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Hazanavicius, jotka ovat tehneet myös mainiot, Ranskassa hyvin menestyneet OSS 117 -agenttiparodiat. (On sääli, ettei niitä kumpaakaan ole Suomessa julkaistu edes dvd:nä. Tässä kakkosen traileri.)

The Artistissa (traileri) on samoja aineksia: liioitellun leveästi virnuileva Dujardin näyttelee taas itseriittoista veijaria, naistenmies-tähteä, joka kohtaa itseään suurempia ongelmia.

Huumorikin on samankaltaista: oivaltavaa ja vaivihkaa silmää iskevää. Monta vitsiä jää ensikatselulla taatusti huomaamatta. Niitä on kätketty kaikkialle. Eikä mitään toisaalta alleviivata, eikä kamera palaa ”hauskaan” detaljiin: huomaat tai et huomaa. Myös anakronismit ovat hienovaraisia. Kuulemma mykkäelokuvien tuntijoille on paljon sellaisia gageja ja viittauksia, joita muut eivät voi ymmärtää.

Rohkeinta on kuitenkin se, että näin isoja menestyselokuvia tehneet osaajat pistävät miljoonia mykkään mustavalkoelokuvaan. Farssinakin se on väistämättä hyvin erilainen kuin muu valtavirran elokuva: paitsi että huumori perustuu lähes sataprosenttisesti kuvalliseen ilmaisuun, ovat näyttelijöiden eleetkin toisenlaisia. Ilmeet ovat tärkeitä, usein liioiteltuja, ruumiinkielen täytyy olla koko ajan elävää ja vitsit pohjaavat pitkälti toisten henkilöiden reaktioihin.

Dujardinin ja Berenice Bejon rinnalla on amerikkalaisia, kuten John Goodman studiomogulina ja James Cromwell autokuskina. Kasvonpiirteetkin ovat mykkäelokuvassa paljon merkityksellisempiä.

Bonuksena on Valentinon koira, joka on kaikkien aikojen parhaita elokuvakoiria. Tämä jopa Dujardinin koomikonlahjat ylittävä piski on kiistatta nero ja ansaitsee Oscarin (vähintään Palm Dogin).

The Artist alkaa aivan hillittömästi. Siitä meno hieman tasoittuu Valentinon tavallaan rutiininomaisen syöksykierteen myötä, eikä täyskreisille OSS 117 -vaihteelle koskaan nousta.

Toisaalta jutussa on sellaista sydämellisyyttä, jonka tasapainottaminen modernin huumorin kanssa on vaikeaa. Hazanavicius onnistuu siinä. Tylsää ei ole.

Oikein mainio elokuva – ja ensimmäinen piristäjä Cannesin kilpasarjan kolkkojen aiheiden keskellä. Mutta voiko komedia saada täällä palkintoja, kysyi kollegani näytöksen jälkeen. Hyvä kysymys.