Cannes 2010: ranskalaiselokuvan sarjamurhaajana katkera autonrengas

Quentin Dupieuxin eli Mr. Oizon elokuva Rubber kertoo auringonpaahteisessa amerikkalaisessa aavikkomaisemassa taivaltavasta yksinäisestä autonrenkaasta, joka tappaa eläimiä ja ihmisiä telekineettisesti. Se on suunnilleen parasta, mitä tämän vuoden Cannesilla on toistaiseksi ollut tarjota.

Dupieuxin ensimmäinen ura oli musiikintekijänä. Vuonna 1999 hän julkaisi taiteilijanimellä Mr. Oizo biisin Flat Beat, josta oli ajateltu klubirallia tiskijukkakäyttöön, mutta hauskan nukkehahmon harharetkistä kertovan videon siivittämänä Flat Beatista tuli iso kansainvälinen hitti.

Nyt Dupieux on elokuvaohjaaja.

Rubber (jonka musat Dupieux teki Justicen toisen puoliskon, Gaspard Augen kanssa) kuulostaa yhden idean elokuvalta. Voisi kuvitella, että Snakes on a Planen tapaan vitsin tehot loppuvat jo elokuvan alkuminuuteilla.

Mutta ei! Rubber (tässä näyte) on hauska. Hidas, joidenkin mielestä tyyliltään varmasti tekotaiteellinen, ja usein hillitön. Viihteen ja sen katsomisen analyysinä se ei ole ehkä hurjan syvällinen, mutta oivaltavuutta ei voi kieltää. Rubber tuo vuoroin mieleen niin David Cronenbergin verisesti lätisevän Scannersin ja Michelangelo Antonionin eri teoksia kuin lukuisat periamerikkalaiset 1970-luvun tie-elokuvat.

Ei noihin elokuviin suoraan viitata, mutta elementit ovat samaa maata. Apokalyptinen loppu oli kuin Lucio Fulcia synkimmillään – Goblin -tyyppinen musiikki oli piste i:n päälle.

Keskeisin inspiraation lähde ovat kuitenkin 1980-luvun slasher-kauhuelokuvat: aggressiivinen rengas vaanii uhrejaan motellissa ja iskee silmänsä etenkin yhteen kaunottareen (Catherine Breillatin elokuvista tuttu Roxanne Mesquida). Slasherien tunnetuimpaan esikuvaan, Psykoon viitataan suihkukohtauksessa, jossa peseytymässä on se rengas. Rengasta ei viillellä, mutta paikalle saapuvan siivoojaparan pää räjähtää kun rengas sisuuntuu.

Mikään suoraviivainen parodia Rubber ei suinkaan ole. Se alkaakin metatasolta: osa henkilöistä katsoo elokuvan tapahtumia etäältä kiikarein ja valittaa, kun niissä ei ole tolkkua: no reason.

Rubberin ainoa Cannes-näytös oli pienessä salissa, jonne pyrki sisään ainakin kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin mahtui. Alussa Dupieux ja kumppanit esittelivät elokuvansa. Lavalle nousi tulkki, jonka piti kääntää kommentit ranskasta englanniksi.

Tosin – vaikka ranskaksi kuultiin pitkiäkin selontekoja, toisteli tulkki eri äänensävyillä vain yhtä lyhyttä lausetta: ”no reason”. Ratkaisu oli linjassa Dupieuxin surrealismin kanssa.