Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2010: Nicolae Ceausescun suurenmoinen elämä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 19.5.2010 08:30

Kun menin kolmituntisen The Autobiography of Nicolae Ceausescun näytökseen, ajattelin että katson dokkaria ehkä puoleenväliin ja livahdan sitten lounaalle. (Oli tiukka aikataulu.) Lounas jäi väliin.

Andrei Ujican ohjaama elokuva on koottu kommunisti-Romanian virallisista, ilmeisesti maan omaa televisiota varten kuvatuista Ceausescu-filmeistä. Se on koko kestonsa ajan pelkkää diktaattorin pönötystä ja juuri siksi lumoava.

Kamerat seurasivat ”Karpaattien neroa” työssä, tapaamassa ihmisiä, puoluekokouksissa ja valtiovierailuilla, jopa vapaa-ajalla. Kaikkia tilanteita hallitsee teennäisyys ja falskius. Ne ovat lavastusta. Koskaan ei keskustella, kaikki puhe on virallista jargonia tai Ceausescun ylistystä. Välillä johtajalle tietysti lauletaankin. Ja missä hän meneekään, aina kansa taputtaa.

Alkuperäiset televisiojuontajien höpötykset on jätetty pois. Moniin kuviin ei ole alkuperäistä ääniraitaa olemassakaan.

Dokumentaristin kertojanääntä tai muuta katsojan opastustakaan ei tarvita. Kommentit veisivät huomion olennaisesta. Elokuvan parissa voi todistaa kokonaisen kansan spektaakkelimaista huiputusta tai ainakin sellaisen yritystä – kovin moni ei varmasti virallisiin selityksiin enää loppuvaiheissa uskonut. Kuvat ovat kutakuinkin aikajärjestyksessä, ja henkilöpalvonta muuttuu 1980-luvulla yhä naurettavammaksi.

”Ajatusten Tonavan” mahtipontinen näytelmä kesti 25 vuotta, joten kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu.

Mitä tapahtuu? Esimerkiksi tällaista: Ceausescu tekee valtiovierailun Jimmy Carterin Yhdysvaltoihin ja käy Universalin elokuvastudioilla. Kulissikaupunki muistuttaa heti Bukarestin kaduista sellaisina, kuin ne elokuvan muissakin kuvissa nähdään: mahdottoman siisteinä, johtajaa varten puunattuina.

Kamera hyväilee Ceausescun syntymäpäivälahjaksi saamia kukkapuskia yksitellen, uskomattoman banaalisti. Niitä on paljon, todella paljon.

Välillä tuntuu, että kuvaajat ovat ujuttaneet rajauksiin ja asetelmiin sarkastista huumoria. Ceausescu – pieni mies – yksin suuren kabinettihuoneen keskellä pitämässä päätöntä puhetta Romanian tulevaisuudesta ja kommunismista käsiään hurjasti huitoen on näky, jota ei oikein voi ottaa vakavasti. Kohtaus sai lehdistönäytöksen yleisön nauramaan – ensin muutamat varovasti, sitten vapauttava nauru levisi salissa.

Jotain symbolista on siinäkin, kun Ceausescun käytyä karhumetsällä (otso ammutaan luonnollisesti haaskalta) kamera zoomaa kohtauksen lopussa narusta roikkuvan hevosenpuolikkaan päähän ja silmiin, jotka tuijottavat tyhjinä katsojaa.

1980-luvun lopulla Ceausescu käy tyypillisessä romanialaisessa kaupassa, jossa on tietysti yltäkylläistä: lihatiski on täynnä, leipähyllyt suorastaan notkuvat. Ceausescu kokeilee patonkeja ja hymyilee. Koko ajan katsoja tietää, että jos tätä näytettiin televisiossa kansalle, asiat olivat tosiasiassa täysin päinvastoin.

Uskomattominta sirkusta on 12. puoluekokous, jossa onneton toveri Parvulescu kehtaa pitää Ceausescun vastaisen puheenvuoron. Sali on täynnä agitaattoreita, jotka alkavat heti rytmissä huutaa ”Ceausescu uudelleenvalittava!” Eikä huuto lopu. Se jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu. Eikä sille voi edes nauraa. Se on hulluutta, josta on vaikea löytää inhimillistä puolta, vaikka kaiken takana oli kuitenkin pelko.

Parvulescu-kohtaus on myös YouTubessa.

Aivan loppuhetkillä Ceausescustakin alkaa näkyä kauhu, vaikka televisiokuvissa hän edelleen suunnittelee uusia palatseja ja kaupunginosia. Uudistusmielistä Mihail Gorbatshovia tapaamassa hän näyttää aggressiiviselta ja petetyltä.

Viimeisessä televisiopuheessaan (20. joulukuuta 1989) Ceausescu selittää, että Timisoarassa vain pistettiin huligaaneja kuriin. Uho on kaikonnut hallitsijan olemuksesta. Lähipiiri seisoo univormuissa ja puvuissa hänen ympärillään eleettöminä ja harmaina kuin vahapatsaat: Peli on pelattu. Reilua viikkoa myöhemmin Ceaucescu teloitettiin, mutta tuttuja, karmeita televisiokuvia siitä (linkki: Ylen Elävä arkisto) ei tässä ”omaelämäkerrassa” näytetä. Diktaattorin kohtalosta muistutetaan alussa ja lopussa lyhyillä otteilla pikaoikeudenkäynnistä, jossa Ceaucescu kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin – ja jonka päätteeksi hänet vietiin ammuttavaksi. Niissä näkyy vain uho, ei tappion myöntäminen.

En ole vieläkään täysin toipunut tästä naulitsevasta, mutta ahdistavasta tripistä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

KK, kiitos hienosta jutusta! Ceausescusta minulla ei ole mitään kerrottavaa, mutta Pohjois-Koreasta kylläkin. Olin siellä 90-luvun alkupuolella, siihen aikaan maahan ei päässyt muita länkkäreitä kuin diplomaatit, valitut liikemiehet ja April Art and Friendship-festivaalin taiteilijat. Kun lentokone saapui Pyonjangiin niin heti lentokentän päärakennuksen peitti puoliksi iso Kim El Sungin ja Kim Jong Illin kuva. Vastassa oli vanhoja ihmisiä, ääretön hymy päällä kuin propagandafilemeissä – aivan, livenä se on täyttä totta! Kiinnostava ilmiö Pyongjangissa oli, että nuoriin aikuisiin ei kaduilla törmännyt (siis mihinkään ei saanut mennä ilman tulkkia, ja vielä tarkemmin sanottuna: tulkinkin kanssa sai mennä vain valittuihin paikkoihin). Näin kaduilla pääsääntöisesti vain lapsia ja vanhuksia.

Sanomalehti oli taitettu paperi, eli neljä sivua. En sitä tietenkään pystynyt itse lukemaan, mutta kyselyiden kautta kuulin Kimien vastaavan niistäkin, ainakin välillisesti. Kim Jong Il oli vielä säveltänyt Pohjois-Korean klassiset musatkin, hirveetä huttua, ukkonooakin on ihan varteenotetta niihin verrattuna. Olin Moldoavalaisten klasarimuusikoiden kanssa konsertissa, jossa paikallinen ”idol” veti hervotonta propagandalaulua. Hän oli niin huono laulaja, että moldovialaiset ammattimuusikot eivät meinanneet pysyä tuoleissaan, vaikka tiesivät naurun kääntyvän heidän omaan nilkkaan. Hotellihuoneet oli mikitetty, vessan peilin takana kamera (sinne on meitinkin tortun ähötykset tallennettu…) Minne tahansa menit – tai minne meidät vietiin – näit heti Kimien kuvat. Pukkareissa Kimit komeilivat edessä. Niin, yksi länkkäri lensi maasta pihalle kun oli huoneessaan rytännyt sanomalehden, jossa oli Kimien kuvat kannessa!

Yes söör, tässä lyhyesti, jatkan juttua jos täällä on sille kiinnostusta. Nyt unta palloon, vidhun pitkä päivä huomenna taas. Niin, vielä, ei tuo propaganda länkkäreissä ole yhtään pienempää, kehitellympää, ei niin palikasta väännettyä. Vai miksi muka ainut ydinasetta käyttänyt maa on Sankari, tai natseja rahoittaneet sionistit saivat oman maan? Iran-propaganda on aivan samaa kuin ennen toista maailmansotaa. No, ei siitä ny enempää, ehkä kerron Pohjois-Korean televisiosta ensi kerralla… ehkä…

Näitä luetaan juuri nyt