Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2010: Nicolae Ceausescun suurenmoinen elämä

Blogit Kuvien takaa 19.5.2010 08:30
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kun menin kolmituntisen The Autobiography of Nicolae Ceausescun näytökseen, ajattelin että katson dokkaria ehkä puoleenväliin ja livahdan sitten lounaalle. (Oli tiukka aikataulu.) Lounas jäi väliin.

Andrei Ujican ohjaama elokuva on koottu kommunisti-Romanian virallisista, ilmeisesti maan omaa televisiota varten kuvatuista Ceausescu-filmeistä. Se on koko kestonsa ajan pelkkää diktaattorin pönötystä ja juuri siksi lumoava.

Kamerat seurasivat ”Karpaattien neroa” työssä, tapaamassa ihmisiä, puoluekokouksissa ja valtiovierailuilla, jopa vapaa-ajalla. Kaikkia tilanteita hallitsee teennäisyys ja falskius. Ne ovat lavastusta. Koskaan ei keskustella, kaikki puhe on virallista jargonia tai Ceausescun ylistystä. Välillä johtajalle tietysti lauletaankin. Ja missä hän meneekään, aina kansa taputtaa.

Alkuperäiset televisiojuontajien höpötykset on jätetty pois. Moniin kuviin ei ole alkuperäistä ääniraitaa olemassakaan.

Dokumentaristin kertojanääntä tai muuta katsojan opastustakaan ei tarvita. Kommentit veisivät huomion olennaisesta. Elokuvan parissa voi todistaa kokonaisen kansan spektaakkelimaista huiputusta tai ainakin sellaisen yritystä – kovin moni ei varmasti virallisiin selityksiin enää loppuvaiheissa uskonut. Kuvat ovat kutakuinkin aikajärjestyksessä, ja henkilöpalvonta muuttuu 1980-luvulla yhä naurettavammaksi.

”Ajatusten Tonavan” mahtipontinen näytelmä kesti 25 vuotta, joten kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu.

Mitä tapahtuu? Esimerkiksi tällaista: Ceausescu tekee valtiovierailun Jimmy Carterin Yhdysvaltoihin ja käy Universalin elokuvastudioilla. Kulissikaupunki muistuttaa heti Bukarestin kaduista sellaisina, kuin ne elokuvan muissakin kuvissa nähdään: mahdottoman siisteinä, johtajaa varten puunattuina.

Kamera hyväilee Ceausescun syntymäpäivälahjaksi saamia kukkapuskia yksitellen, uskomattoman banaalisti. Niitä on paljon, todella paljon.

Välillä tuntuu, että kuvaajat ovat ujuttaneet rajauksiin ja asetelmiin sarkastista huumoria. Ceausescu – pieni mies – yksin suuren kabinettihuoneen keskellä pitämässä päätöntä puhetta Romanian tulevaisuudesta ja kommunismista käsiään hurjasti huitoen on näky, jota ei oikein voi ottaa vakavasti. Kohtaus sai lehdistönäytöksen yleisön nauramaan – ensin muutamat varovasti, sitten vapauttava nauru levisi salissa.

Jotain symbolista on siinäkin, kun Ceausescun käytyä karhumetsällä (otso ammutaan luonnollisesti haaskalta) kamera zoomaa kohtauksen lopussa narusta roikkuvan hevosenpuolikkaan päähän ja silmiin, jotka tuijottavat tyhjinä katsojaa.

1980-luvun lopulla Ceausescu käy tyypillisessä romanialaisessa kaupassa, jossa on tietysti yltäkylläistä: lihatiski on täynnä, leipähyllyt suorastaan notkuvat. Ceausescu kokeilee patonkeja ja hymyilee. Koko ajan katsoja tietää, että jos tätä näytettiin televisiossa kansalle, asiat olivat tosiasiassa täysin päinvastoin.

Uskomattominta sirkusta on 12. puoluekokous, jossa onneton toveri Parvulescu kehtaa pitää Ceausescun vastaisen puheenvuoron. Sali on täynnä agitaattoreita, jotka alkavat heti rytmissä huutaa ”Ceausescu uudelleenvalittava!” Eikä huuto lopu. Se jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu. Eikä sille voi edes nauraa. Se on hulluutta, josta on vaikea löytää inhimillistä puolta, vaikka kaiken takana oli kuitenkin pelko.

Parvulescu-kohtaus on myös YouTubessa.

Aivan loppuhetkillä Ceausescustakin alkaa näkyä kauhu, vaikka televisiokuvissa hän edelleen suunnittelee uusia palatseja ja kaupunginosia. Uudistusmielistä Mihail Gorbatshovia tapaamassa hän näyttää aggressiiviselta ja petetyltä.

Viimeisessä televisiopuheessaan (20. joulukuuta 1989) Ceausescu selittää, että Timisoarassa vain pistettiin huligaaneja kuriin. Uho on kaikonnut hallitsijan olemuksesta. Lähipiiri seisoo univormuissa ja puvuissa hänen ympärillään eleettöminä ja harmaina kuin vahapatsaat: Peli on pelattu. Reilua viikkoa myöhemmin Ceaucescu teloitettiin, mutta tuttuja, karmeita televisiokuvia siitä (linkki: Ylen Elävä arkisto) ei tässä ”omaelämäkerrassa” näytetä. Diktaattorin kohtalosta muistutetaan alussa ja lopussa lyhyillä otteilla pikaoikeudenkäynnistä, jossa Ceaucescu kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin – ja jonka päätteeksi hänet vietiin ammuttavaksi. Niissä näkyy vain uho, ei tappion myöntäminen.

En ole vieläkään täysin toipunut tästä naulitsevasta, mutta ahdistavasta tripistä.