Cannes 2010: kaupunki haisee
Tervetuloa maailman suurimmille elokuvafestivaaleille. Edessä on 11 päivää elokuvia, haastatteluja, hikeä sekä monenlaista tuskailua. Hyviä leffojakin, väitän.
Aikatauluni alkaa olla valmis. Huominen menee vielä aika iisisti – kaksi elokuvaa, yksi tapaaminen, muutama tunti kirjoittamista. Sitten vauhti kiihtyy, ja esimerkiksi lauantaina pitäisi – pitää – ehtiä neljään elokuvaan ja viettää siinä välissä neljä tuntia haastattelusessioissa naapurikaupungissa.
Lupaavasti rantabulevardi Croisetten itäpäätyä hallitsi eilen tuhti lietetyyppinen lemu. Se oli varmaan peruja viime viikon hyökyaalloista, jotka yltivät viemärijärjestelmään asti.
Totta kai täällä oleminen myös palkitsee.
Tiedän jo nyt, että osa elokuvista tulee olemaan varmasti loistavia. Suuria ensi-iltoja ei Cannesissa ole tänä vuonna montaa, mutta uteliaisuutta herättäviä elokuvia vaikka kuinka paljon.
Oliver Stonen jatko-osa Wall Street: Money Never Sleeps herättää vähän ristiriitaisia tunteita, mutta kiinnostaa kovasti.
Ring-auteur Hideo Nakatan kauhuelokuvaksi kuvaillun Chatroomin on käsikirjoittanut viimeksi Hungerin kynäillyt Enda Walsh – se voi olla mitä tahansa.
You Will Meet a Tall Dark Stranger on Woody Allenin uutuuden nimi, ja jo se huvittaa.
Somos lo que hay on meksikolainen kannibaalitarina – tätä en missaa.
The Death of Mr. Lazarescun tekijältä Cristi Puiulta on uusi – kolmetuntinen – draama Aurora, joka ei ehkä mahdu aikatauluuni – harmittaa jo.
Romaniasta tulee myös The Autobiography of Nicolae Ceaucescu, josta kuulin eilen estotonta hehkutusta, joten tämä kolmituntinen paikatkoon edellisen jättämää aukkoa.
Takeshi Kitano on harharetkien jälkeen palannut yakuza-aiheeseen, joten Outrage on nähtävä.
Myös Kaboom on pakkokatsottavaa: Gregg Araki on tehnyt ensimmäisen elokuvansa sitten upean Mysterious Skinin.
Doug Limanin houkuttelevassa Fair Gamessa kerrotaan Valerie Plamen tarina, pääosissa Naomi Watts ja Sean Penn.
Mutta jo nyt uuvuttaa, kun mietin mikä maratoni on edessä.
Seuraavan kerran ehdin rauhoittumaan viikon kuluttua sunnuntaina lentokoneessa takaisin Suomeen. Eikä se johdu vain elokuvista.
En kiistä, etteikö suuren elokuvatapahtuman taustaksi sopisi juuri kaupunki, jonka katukuvaa hallitsevat massiviset luksushotellit, urheiluautot sekä rouvat joiden kasvoja Rivieran aurinko ja liian monet kasvoleikkaukset ovat runnelleet niin, että he näyttävät erehdyttävästi Donatella Versacelta. En väitä, etteivätkö turistien täyttämät kadut, kielitaidottomat turvamiehet, tönimiseen pakottavat ahtaat jonotuskarsinat, ahkerat taskuvarkaat, hellittämättä torvea soittavat autoilijat ja jatkuva jonottaminen loisi nimenomaan Cannesille ominaista tunnelmaa.
Enkä suinkaan vaadi mitään mahdotonta, esimerkiksi toimivia nettiyhteyksiä.
Mutta silti.
Cannesin elokuvafestivaalit olisivat huomattavasti miellyttävämmät, jos ne siirrettäisiin vaikkapa Kauniaisiin.
(Sama koskee myös Venetsian filkkareita.)