Cannes 2009: odotukset pilvissä
Saavuin eilen tiistaina Cannesiin. Olen maailman tunnetuimmilla elokuvafestivaaleilla nyt kuudetta kertaa. Tämänvuotinen kattaus on rutkasti kiinnostavampi kuin yhdenkään aiemman vierailuvuoteni.
Uskon, että monet isot lupaukset myös lunastetaan. Kilpasarjan elokuvien ohjaajat ovat kaikki Cannes-veteraaneja, ja vain muutamat nimiä taide-elokuvakentän obskyyrimmästä päästä. Joukossa on neljä Kultaisen palmun voittajaa.
Todennäköisesti en ehdi edes katsomaan kaikkea, mitä olen vesi kielellä odottanut.
Kilpailun ja sivuohjelmistojen ohjaajanimiä ovat esimerkiksi Jane Campion, Francis Ford Coppola, Michael Gondry, Michael Haneke, Ang Lee, Park Chan-wook ja Lars Von Trier.
Terry Gilliamin fanit jännittävät, millainen on Heath Ledgerin kuoleman vuoksi vaikeuksiin joutuneen The Imaginarium of Doctor Parnassus -elokuvan lopullinen muoto. Se selviää vasta ensi viikon lopulla. Yksi odotetuimmista elokuvista on maanantaina nähtävä, mutta Espanjassa jo levityksessä ollut Pedro Almodovarin Särkyneet syleilyt. Sen pääosassa on ohjaajan jo neljättä kertaa värväämä Penelope Cruz.
Itse odotan innokkaimmin Quentin Tarantinon Inglourious Basterdsia, joka on saanut Suomessa hienon nimen Kunniattomat paskiaiset (jota itsekin ehdin sille muinoin ehdottaa blogissani). Kaksi tuntia ja 40 minuuttia pitkä sotaeepos esitetään ensi keskiviikkona peräti kolme kertaa isossa Lumiere-salissa. Näytöksiä on seuraavina päivinäkin, kaiken kaikkiaan enemmän kuin muistan omina Cannes-vuosinani millään elokuvalla olleen.
Jacques Audiardin A Prophetilla voi kuitenkin olla paremmat mahdollisuudet napata Kultainen palmu. Ranskalaisen huippuohjaajan taannoiset Read My Lips ja Kun sydän lyö tyhjää ovat melko vähän tunnettuja, mutta liki virheettömiä rikosdraamoja.
Tai ehkä houkuttelevin nimike on kuitenkin Gaspar Noén vuosikausia tekemä Enter the Void, jonka piti alun perin olla valmis jo viime Cannesiin. Tinkimätön Noé halusi kuitenkin hioa elokuvaansa vielä vuoden tai pari. Yksi riitti, sittenkin.
Yksin kaikkia vastaan ja Irreversible ovat niin vaikuttavia ja sekä muodoltaan että filosofialtaan omaperäisiä elokuvia, että jos Noé on vielä niistä kiristänyt otettaan, luvassa lienee jotain aivan ennennäkemätöntä. Enter the Void esitetään vasta ensi viikon perjantaina. Sekin on muuten kaksi- ja puolituntinen.
Pyrin kertomaan Rivieran tunnelmista blogissa päivittäin, elleivät katastrofaalisen rajalla heiluvat majoitusolosuhteeni pilaa festareitani. No, toisaalta – täällä nukkua vaikka palmun alla.