Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Brett Easton Ellis: Charlie Sheen on kaivattu totuuden torvi ja uuden ajan airut. Winning

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 17.3.2011 14:42

Kirjailija Brett Easton Ellis analysoi Charlie Sheenin romahdusta terävässä blogikirjoituksessaan. Ellisin mukaan näyttelijän outo käytös ei ole vain huumesekoilua, vaan Sheenista on tullut nykyajan pinnallisen mutta puunatun mediaimperiumin – suomalaisittain vaikka seksivau-kulttuurin – kustannuksella pilaileva yli-julkkis.

The Daily Beastissa kirjoittava Ellis kutsuu Sheenin sekoilua (josta kirjoitin pari viikkoa sitten) post-Empire -käytökseksi. Empire, imperiumi, on (amerikkalainen) valtamedia ja sille sikailu on sen osoittamista jälkeenjääneeksi.

Ellisin kirjoitusta lukiessani en heti hoksannut, miksi post-Empiren tilalla ei vain lue ironia, niin samoilta käsitteiden sisällöt ulkoisesti kuulostivat.

Post-empire-käytös, jossa tiettyjen kirjoittamattomien koodien mukaan lyödään aivan kaikki läskiksi on Eastonin mukaan tuttua Lady Gagan esiintymisistä, Ricky Gervaisin räävittömästä Golden Globes-juonnosta ja siitä, kun Mark Zuckerberg selitti eräässä talk show’ssa vakavalla naamalla, kuinka The Social Network on pelkkää panettelua. (Ironia on läpikyllästänyt myös ystäväpiirini useimmat Facebook-keskustelut. Kukaan ei oikein ole tosissaan vaan kaikki on nostettu ”nextille levelille”: maailman ilmiöitä katsotaan vain absurdismin lasien läpi. Oikeastaan sana ”tosissaan” voidaan yleensä kirjoittaa vain lainausmerkeissä.)

Ellis listaa esimerkkejä. Sheen halveksuu julkisuutta ja ammattiaan. Kukaan post-Empire (trendikäs) -nuori ei enää tunne häpeää. Post-Empire on tyylitöntä, se on Eminem, mutta se on myös vilpitöntä: Eminem kertoi rumia asioita omasta aiemmasta elämästään rinta rottingilla ja Sheen on ampunut alas Miehenpuolikkaat -sarjan, koska se nyt vaan oli surkea – hän itsekään ei voi eikä nimenomaan halua sitä kiistää.

Nyt kyse ei ole huumehörhöilystä, kirjailija painottaa.

”No, what this moment is about is Charlie Sheen solo. It’s about a well-earned mid-life crisis played out on Sheen’s Korner instead of in a life coach’s office somewhere in Burbank. The mid-life crisis is the moment in a man’s life when you realize you can’t (won’t) maintain the pose that you thought was required of you any longer-you’re older and you have a different view of life and this is when the bitterness and acceptance blooms.”

Peilikuva löytyy toisesta 1980-luvulla syttyneestä tähdestä, liioitellun kiiltokuvamaisesta ja siksi melkein täyspelleksi jo suurenkin yleisön silmissä muuttuneesta Tom Cruisesta. Vertailu on erittäin osuva.

”Tom Cruise had a similar meltdown at the same age in the summer of 2005, but his was more politely manufactured (and, of course, he was never known as an addict). Cruise had his breakdown while smiling and he couldn’t get loose, he couldn’t be natural about it. He’s always essentially been the good boy who can’t say ”Fuck You” the way Sheen can. Cruise is still that alter boy from Syracuse who believes in the glamour of Empire earnestness, and this is ultimately his limitation as a movie star and as an actor. (Could Cruise be hiding something? That would explain why he was so great in Magnolia as the liar who gets caught.) Tact might have worked in the Empire, but something like Knight and Day just doesn’t fly in post-Empire.”

Ellis jatkaa vielä Cruisen taannoisesta sketsihahmosta, Hollywood-moguleista pilaa tekevästä ”elokuvatuottaja Les Grossmanista”:

”And Les Grossman gyrating on the MTV Movie Awards (by the way, totally Empire) is not Tom Cruise getting post-Empire loose. Les Grossman taps into a giant part of how Cruise actually comes off in the press-Empire control freak at its most monstrous. This is why some people think Les Grossman is funny because the character parodies a side of Cruise that is recognizable. Face it: Cruise was a king of the Empire and not even Les Grossman is going to erase that.”

Postmoderneista romaaneistaan tunnettu Ellis siis korostaa asiantuntevasti, kuinka Cruisen ”Grossman” on siis vain esitys parodiasta, ei aitoa parodiaa – mikäs sen surkeampaa.

Ellisin mukaan Sheen on nyt vapautunut yli-julkkis – edelläkävijä, jota vanhan mediamaailman säännöt eivät enää kahlitse.

Sheen tosiaan on selvinnyt puhtain paperein kaikista viime viikkojen huumetesteistä. Hän siis hankki eropassinsa kymmenien miljoonien dollarien palkkiot tuoneesta Miehenpuolikkaista ollessaan päihteistä vapaa.

Kyllä, hän on vähintäänkin maanisen oloinen ja puhuu outoja (hauskoja outoja, täytyy lisätä), mutta haastatteluesiintymiset eivät ole sinänsä sekavia. Nehän ovat erittäin hyvää viihdettä.

”It’s thrilling watching someone call out the solemnity of the celebrity interview, and Charlie Sheen is loudly calling it out as the sham it is. He’s raw now, and lucid and intense and the most fascinating person wandering through the culture.”

Voisimmeko siis suhtautua uuteen Sheeniin kiinnostuneesti – uusia purkauksia odottaen – muuten kuin pilkallisen ironisesti?

Ellis voi, ainakin hän väittää niin. Hänestä Sheen on profeetta, raa’an totuuden torvi, jota tarvitaan ikävystyttäväksi puunatun viihdemedian ja PR-väen keksimien julkkishahmojen keskellä. Kyse ei ole ironiasta. (Ehkä post-ironiasta?) Sheen puree ruokkinutta kättä ja nauraa päälle. Sitä muovikulissien ja bisneskulmista laskelmoidun patsastelun varaan rakennettu vanha imperiumi ei voi sietää, vaan ampuu Sheeniä alas melkein liikuttavalla tosikkomaisuudella.

”Charlie Sheen doesn’t care what you think of him anymore, and he scoffs at the idea that anyone even thinks there’s such a thing as PR taboo. ”Hey suits, I don’t give a shit, you suck,” is what so many of the disenfranchised have responded to. Charlie Sheen blows open the myth that men will outgrow the adolescent pursuit of pleasure, the dream of a life without rules or responsibilities; even if they have children, a flicker of that dream always remains.”

Minusta tuntuu vahvasti, että Ellis on asian ytimessä. Sheenin totuudet eivät ole kauniita, mutta ne ovat oma ääni.

Jos joku haluaa verrata Sheeniä Matti Nykäseen tai Johanna Tukiaiseen, Suomen suuriin päihdejulkkiksiin, ero on selvä. Nykänen ja Tukiainen ovat vanhan imperiumin lemmikkejä, lapsenomaisessa tai sairaalloisessa hedonismissaan lopulta aina konservatiivisen ivan ja sormenheristelyn kohteita. He eivät ole vapautuneet mistään, vaan ovat tehneet itsestään julkisuuden vankeja. Tukiaisen irvokkaan glamour-unelman ainoa sisältöhän on pakonomainen ja siksi kauhistuttava pyrkimys esiin, todistelemaan omaa kelpoisuutta parrasvaloissa tunti ja päivä toisensa jälkeen.

Sheen puolestaan sanonut normeille ja koneistoille hyvästi. Hän on tuolla jossain, uudella alueella, ja tekee mitä tykkää. Hänellä saattaa olla mielenterveyden ongelmia (no doubt), mutta hän puhuu vapautuneesti totta. Julkkisten tähtitaivaalla moni ei sitä tee. Siksi Charlie on oman mottonsa mukaisesti winning.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hyvä huomio ja erinomainen kirjoitus, sekä Ellisiltä että Kinnuselta. Vähän ärsytti kun postmoderni linkkaus johti Ellisin wikipediaan, eikö linkkaus olisi tällöin kuulunut olla sanassa ”Ellis”. Kunhan kettuilen, sanoin jo sanottavani ensimmäisessä virkkeessä.

Hyvä analyysi. Minä lisäisin tähän sellaisen asian, että ihmiset tarvitsevat jonkun jota nälviä, jotta voisi tuntea itsensä paremmaksi. Tähän käy joku ihminen joko omasta elämästä tai sitten julkisuudesta. Ei tarvitse katsoa itseään peilistä vaan voi tuntea ylemmyyttä ja paremmuutta tällä tavalla.

”Parodia on tullut mahdottomaksi, ne tekevät sen itse” (Paavo Haavikko). ”Ne eivät tee enää edes sitä” (Origo).

Hienot kirjoitukset, nyt ollaan tämän ajan ytimessä.

Voisiko Suomessa edes syntyä Sheenin/Gervaisin/Gagan kaltaisia raivokkaan ironisia purkauksia?

Voidakseen todella onnistua siinä, pitää olla sekä erittäin tunnettu, todennäköisesti hyvin varakas, totaalinen egoisti, käsitellä mestarillisesti mediaa (tarvitaan koneisto, yksi nettikamera ei riitä) ja olla vielä kiinnostava.

Siksi minusta Ellis erehtyy ainakin Kardashianien tapauksessa. He ovat tuskin Tuksua kummempia.

Voisiko Jarkko Suo rahalaarin pohjan lopulta pilkistäessä häiriintyä kunnolla ja antaa paukkua pohojalaisittain?

En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että Charlie Sheen ei ole yksinkertaisesti sekaisin. Silti äärimmäisen kiinnostava artikkeli.

Olen muistaakseni valittanut tästä aikaisemminkin tässä blogissa: kirjailijan nimi on Bret, yhdellä T:llä.

Näitä luetaan juuri nyt