Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Brad Pittin zombieepos World War Z – vuoden muovisin maailmanloppu

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 17.7.2013 13:21

Pääosassa Brad Pitt, tarina joka kiitää ympäri maailmaa. Budjetti pilvissä. Valmiiksi leikatusta leffasta todetaan, että kolmannes tulee kuvata uusiksi. Perjantaina ensi-iltaan saapuva World War Z oli kesän jättielokuvien ongelmatapaus on ennen valmistumistaan. Huono siitä tulikin.

Elokuva perustuu Max Brooksin fantasiaromaaniin Sukupolvi Z, joka kertoo haastattelureportaasina maailmansota Z:n taisteluista ja veteraaneista. Tuo sota käytiin zombeja vastaan – tai siis outoa virusta, joka teki ihmisistä peruuttamattomasti verenhimoisia pirulaisia.

Brooksin kirja oli leffoista ja Wikipediasta maailmankuvansa koostaneen nörtin höhlä satu ihmiskunnan melkein-tuhoutumisesta. Siitä olisi voinut tehdä vauhdikkaan ja asiaankuuluvan rujon tiivistelmän. Elokuva onnistuu kuitenkin olemaan kirjaa lapsellisempi ja mikä pahempaa, lässympi.

Pitt näyttelee perheenisä Gerryä, joka saa perheensä turvaan zombisodan alkaessa. Alku on vaikuttava. Zombiepidemia leviää salamannopeasti, purematartunnasta taudin täyteen leviämiseen kuluu vain 15 sekuntia.

Lähes koko elokuva on johdantoa ja selittelyä selittelyn perään. Gerry onkin YK:n vaikeiden paikkojen ekspertti. Hän siirtyy paikasta toiseen ja näemme zombisodan vaiheita, mutta tapahtumien syy-seuraus-dramaturgiaa elokuvassa ole juuri lainkaan. Ilmeettömälle Gerrylle selitetään, mitä missäkin on tapahtunut. Taas rynnätään zombeja pakoon tai maanosasta toiseen.

Rakenne toki mukailee kirjan tyyliä. Samoin ylinäytteleminen mukailee kirjan pöyhkeää naiiviutta.

Elokuvan pyrkimys on yhdistellä kuolemanvakavaa globaalia tartunta- ja katastrofijännäriä, hirviökauhuelokuvaa sekä Bourne-tyyppistä realistisen rujoa toimintaa. Uskottavuusongelma on kuitenkin ylittämätön. Stereotyyppien ja jatkuvien ihmeellisten yhteensattumien vuoksi fiilis on lähinnä Aku Ankan taskukirjoja, noita eurooppalaisia halpatuotantopokkareita, joiden semipsykedeelisesti leijuvien tarinoiden laatijoilta kai vaadittiin jatkuvaa päihtymistilaa.

Latteustasoa kuvaa se, että kun tavataan meksikolainen, hän sanoo mi casa e su casa. Tietty.

Lopun ylipaatoksellisuus ei enää yllättänyt, ohjaaja Marc Forster tunnetaan tomerasta tosikkomaisuudesta.

Elokuvan tuotantokatastrofista kerrottiin laajasti Vanity Fairissa. Pian sen jälkeen damage control -yrityksenä muutamia parhaista vauhtijaksoista näytettiin toimittajille eri maissa, Suomessakin.

Ennakkoesitettyjä noin viittätoista tehominuuttia (elokuvan alkua, Israel-jaksoa ja lentokoneonnettomuutta) lukuunottamatta elokuvasta puuttuu tyystin vaaran saati maailmanlopun tuntu, ja nimenomaan loppu hiippailuineen on tylsä. Aika kurjaa, kun tehostespektaakkeli on sentään kertovinaan ihmiskunnan täystuhon hetkistä.

Keskeinen ongelma on muovisuus ja kompromissien määrä.

Kauhutunnelmaa vähentää se, että alhaisen ikärajan vuoksi väkivalta on etäytetty. Esimerkiksi kun erään henkilön käsi amputoidaan viidakkoveitsellä olennaisena juonenkäänteenä, ei verta eikä tynkää näytetä.

Yhtään henkensä kuvissa menettävää ihmistä ei varsinaisesti esitellä. Hurmeen lisäksi puuttuu siis aito kauhun eli uhkaavan menetyksen tunne – käsikirjoituksen tykinruokahahmot tunnistaa heti.

Nettikriitikko Vern sen parhaiten summasi: ensimmäisessä Die Hardissa John McClane vuosi verta enemmän kuin koko murto-osaan harveneva ihmiskunta World War Z:ssa.

Eikä kuohinta siihen lopu. Wikipedian mukaan elokuvasta viilattiin poliittisista syistä paitsi Punaiselle torille sijoittuva jakso, myös maininta Kiinasta zombiepidemian alkupaikkana.

Huvittavaa sekin, että trailerissa ei kuultu zombi-termiä. Erään henkilön puheessa sen tilalle on traileriin dubattu ”ne”. Ilmeisesti markkinointiosastolla on kovasti pelätty, että zombit eivät sittenkään vedä, vaikka on Walking Dead ja kaikkea.

Tätä on tämän päivän Hollywood. Kulmia hiotaan, kunnes jokaiselle jotain -ajattelu johtaa asetelmaan ”ei oikein mitään kenellekään”.

Klise, mutta taas kerran totta: kokonaisuus on kuin katsoisi jonkun toisen pelaamaa tietokonepeliä.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen