Blade Runner 2049:n hienouksista
Näin Blade Runner 2049:n eilen. Se on erinomainen elokuva.
Uusi elokuva laajentaa alkuperäisen Blade Runnerin maailmaa. Tässä genressä samanlainen suhde oli Alien– ja Aliens-elokuvilla: ensimmäisessä kerrotaan mikrotarina ja toisessa avautuu koko universumi. Silloin tuntuu, että ensimmäinen elokuva oli kuin kiusoittelua.
Kiinnostavinta ovat – ja tätä pääsee harvoin jatko-osasta sanomaan – elokuvan tarjoamat filosofiset näkymät. Käsikirjoitus on mietitty pitkälle. Pohdintoja aidon ja kopion suhteesta on monella tasolla. Koneet ja hologrammit ovat inhimillisempiä kuin ihmiset. Keskeinen teema on eksistentialistinen paniikki siitä, kuka minä olen. Keinoihmiselle kysymys tietenkin on vielä polttavampi kuin ihmiselle, eivätkä vastaukset välttämättä ole sitä mitä toivoisi.
Ehkä meidän tuntemamme ihmisyys on vuonna 2049 – länsimaiden elintason ja elinolosuhteiden romahdettua – olemassa enää nostalgisina tallenteina.
Näytöksen jälkeen Ilja Rautsi kommentoi elokuvan olevan enemmän Kafkaa ja Tarkovskia kuin Ridley Scottia. Se on hyvä kiteytys. Liittyykö Kafka-yhteyteen se, että Ryan Goslingin näyttelemän päähenkilön nimi on K?
Denis Villeneuve on ohjannut surumielisen ja majesteettisen varmaotteisen elokuvan, jossa on vain vähän actionia ja paatosta saadaan vasta loppusuoralla. Siinä on jylhä spektaakkelin tuntu, mutta ei tärkeilevää mahtailua. Tarjolla ei ole nopeita palkintoja vaan antautumisen nautinto.
Jännittävää nähdä, tuleeko tästä sittenkään jättimenestystä, vaikka omassa kuplassani kaikki tuntuvat elokuvaa odottavan. Ehkä Blade Runner 2049 on siihen hieman liian vakava, vaikka se ei ole edes tosikkomainen – mitä sen edeltäjä oli.