Berlinale 2008 - heikolta näyttää
En ole innoissani. Berlinalen tämän vuoden kilpasarjan taso ei tähänastisen perusteella vaikuta korkealta.
Yli kaksi kolmasosaa elokuvista on nyt näytetty. Parhaan vastaanoton ovat saaneet There Will Be Blood, Elegy ja Happy-Go-Lucky.
Paul Thomas Andersenin erinomainen There Will Be Blood olisi muuten väkevä voittajaehdokas, mutta se sai USA:n ensi-iltansa jo viime vuoden puolella. Tuomaristo valinnee mielellään elokuvan, jonka kansainvälinen ensi-ilta on Berliinissä.
Elegy on espanjalaisen Isabel Coixetin amerikkalainen filmatisointi Philip Rothin pienoisromaanista The Dying Animal, pääosissa Ben Kingsley ja Penelope Cruz. Elokuva on jakanut mielipiteet – toisten mielestä se on kohtuullisen koskettava, toiset pitävät sitä seksistisenä huttuna. Itse pidin jonkin verran, mutta ei tästä kokonaisuutena voittajaksi ole. Loppu ei kerta kaikkiaan toimi.
Happy-Go-Lucky (”Huoleton”) on Mike Leighin komedia kolmekymppisestä lontoolaisesta opettajaneidistä. Aika hauskan ja Leighiksi yllättävän energisen elokuvan ongelmana on, ettei siinä ole oikein juonta, ainoastaan päähenkilön arkielämän tilanteita, joista läheskään kaikki eivät ole hoksanneet yhteistä punaista lankaa. Useimmat pitävät, jotkut inhoavat – päähenkilö on pintapuolisesti kuvailtuna varsinainen tyhjän kikatuksen maailmanmestari, tosin silti kiehtova tyyppi. Pidin, mutta en ihastunut. Pääosan Sally Hawkins on varteenotettava kilpailija Outi Mäenpäälle, kun parhaan naispääosan palkinnosta päätetään.
Tähän mennessä esitettyjen jokereita ovat sympaattiseksi sanottu iranilaisdraama The Song of Sparrows ja Errol Morrisin dokumentti Standard Operation Procedure, joka ei näköjään aivan täyttänyt yleisiä odotuksia. Variety jopa haukkui sitä, mitä en anna anteeksi.
Eilisessä Varietyssä pääkriitikko Derek Elley ihmetteli tähänastisten kilpailijoiden tasoa ja povasi, että Berlinalen viime vuosien tapaan loppuun on varmasti varattu vielä laadukkaita yllätyksiä. Ainakin amerikkalainen indie-draama Ballast on saanut vakuuttavia ennakkokehuja.
Se on varmaa, ettei tämän festivaalin kilpailuelokuvista kovinkaan montaa nähdä Suomen valkokankailla normaalissa levityksessä. Ja on pakko todeta ihan rehellisesti, ilman pienintäkään ulkoelokuvallisen kansallistunteen häivää, että monien täällä näkemieni lässytysten joukkoon sijoitettuna Musta jää on omalla mittapuullani varsin korkealla. Siinä sentään on potkua.