Berliinin festarien elokuvista: sotatilitys Japanista, Ben Stiller vakavana ja suurenmoinen lesboäitidraama
Berliinin elokuvajuhlien kunniaksi on sanottava yksi asia: kilpasarjan elokuvien aihekirjo on harvinaisen laaja.
Yhdessä ääripäässä on liki sietämättömän tylyä sota-ajan draamaa. Koji Wakamatsun Caterpillar näyttää, että japanilaisen (elokuvan) uusnationalismin aallolle on vastarintaa. Sodanvastaisuuden käsite menee uusiksi. En liioittele.
Caterpillar on sukua Sotilaspojalle (Johnny Got His Gun). Japanilainen sotilas palaa kotiin raajat poikki ja puhekyvyttömänä. Vaimo yrittää kestää miestään, joka käyttäytyy aggressiivisesti tilastaan huolimatta tai siitä johtuen. Koko kylä osallistuu irvokkaisiin rituaaleihin, joissa sotasankaria palvotaan. Hiljalleen paljastuu, että mies oli julmuri kotonaan ennen sotaan lähtöä – ja sai vammansa tehdessään törkeitä rikoksia siviileille.
Pienen budjetin Caterpillar on puhtaasti festivaalielokuva. Koska Berlinalen tuomaristoa johtaa villimies Werner Herzog, olisi tällä voinut periaatteessa olla mahdollisuuksia Kultaisen karhun voittajaksi, mutta nyt yleinen suosikki on How I Spent Last Summer, venäläiselokuva jota en kerennyt näkemään, kun edellinen näytökseni alkoi pahasti myöhässä. (Se oli Glauber Rochan pitkään kadoksissa ollut Antonio das Mortes, jonka esityksen alussa joku brasilialaisuuno piti vartin puheen portugaliksi ja sitten koko lässytys vielä käännettiin englanniksi – enkä silti muista niitä noin kahtasataa nimeä, joita restauroinnista pitäisi kiittää. Onneksi elokuva oli hyvä.)
Idästä länteen: aivan toisenlaista elokuvaa on Noam Baumbachin Greenberg, jossa Ben Stiller tekee pitkästä aikaa vakavan roolin.
Baumbach kertoi saaneensa inspiraatiota LCD Soundsystem-yhtyeen biisistä New York, I Love You, But You’re Bringing Me Down. Huippubiisi, ja hyvä on elokuvakin.
Stiller on hermoromahduksesta toipuva nelikymppinen newyorkilaisneurootikko, joka Los Angelesissa vieraillessaan ihastuu veljensä sihteeriin/kodinhoitajaan (Greta Gerwig). Siitä tulee lievästi koominen sotku, eikä kenenkään kohdalle voi odottaa täysin onnellista loppua.
Feminiinimpää jenkki-indietä edusti Nicole Holofcenerin Please Give. Sujuva ja hauska New York-ihmissuhdeindie tarjoaa Catherine Keenerille, Oliver Plattille, Rebecca Hallilla ja Amanda Peetille loistoroolit. Elokuvasta eniten innostuneet vertasivat sitä Woody Allenin 1970-luvun parhaisiin.
Please Give näyttää myös selkeästi Holofcenerin edellisen tapainkuvauksen keskeisen ongelman: Rikkaat rakkaat ystävätoli muuten jees, mutta pääosan Jennifer Aniston oli väärässä elokuvassa. Mutta kun nyt mukana ei ole Anistonin veroista koko kansan tähteä, on aika epätodennäköistä, että Please Give koskaan pääsisi Suomessa valkokankaalle. Keenerin nimellä ei montaakaan lippua myydä, valitettavasti.
Onneksi The Kids Are All Rightia on jo lupailtu meilläkin levitykseen. Nautin Lisa Cholodenkon elokuvan joka sekunnista. Ohjaajan edellisetkin (lesbodraama High Art sekä boheemimuusikkoäidin ja hänen poikansa suhdetta selvittävä Laurel Canyon) olivat erinomaisia, mutta The Kids Are All Right menee ihan parhaiden amerikkalaisten nykydraamojen joukkoon. Please Given ja Greenbergin tapaan siinäkin on koomiset aineksensa.
Julianne Moore ja Annette Bening ovat pariskunta, jolla on kaksi aikuisikää lähestyvää lasta. Lapset haluavat tavata biologisen isänsä. Edelleen viriili spermanluovuttaja (Mark Ruffalo) suostuu tapaamiseen – ja sotkee äitien välit. Jokaisella on oma lehmä ojassa, ja vaikka motivaatioita on vaikea ennustaa, ovat ne aina vakuuttavia.
Cholodenko on kertonut tarinan ammentavan hänen omasta äitiydestään. Mutta eihän se riittäisi, ellei hän olisi myös etevä käsikirjoittaja ja ykkösluokan henkilöohjaaja.
The Kids Are All Right (josta kirjoitin jo myös toisaalle) on enemmän kuin osiensa summa. Harvoin näkee näin virheetöntä kerrontaa, siis elokuvaa joka ei tunnu elokuvalta. Berlinalessa se esitettiin kilpasarjan ulkopuolella – miksi, vaikea sanoa. Ainakin se on paras fiktio, minkä Berliinissä näin.