Berliinin festarien elokuvista: Coeneita kiinalaisittain, natsiglamouria ja Winterbottom
Berliinin elokuvajuhlien kilpasarja on ollut tasokkaampi kuin viime vuonna.
Vuoden 2009 anti oli suorastaan heikko.
Tässä kommentteja eräistä kiinnostavista elokuvista: ensin vuorossa erilaisia periodielokuvia. Kirjoitan muutamista muista huomenna lauantaina.
Laatudraamoillaan kiinalaisen elokuvan ykkösnimeksi 1980-luvulla noussut Zhang Yimou on tehnyt typerien mutta suosittujen miekkaeeposten (Hero, Lentävien tikarien talo) jälkeen kolmiodraama-murhatrillerin. Ei A Woman, A Gun, A Noodle Shopista tosin törmäilyhuumoriakaan puutu. Kaiken huipuksi elokuva on remake Coen-veljesten esikoisesta Blood Simple – tapahtumat on kuitenkin siirretty pseudohistorialliseen Kiinaan.
Reipas, mutta epätasainen elokuva nähdään tiettävästi Suomessa valkokangaslevityksessä joskus syssymmällä.
Saksan natsihistoria on vaikea aihe paikallisille elokuvantekijöille. Jew Süss – Rise and Fall kertoo samannimisen (Jud Süss, 1940) propagandaelokuvan päähenkilöä näytelleestä Ferdinand Marianista.
Epäonnistuneen Michel Houellebecq-filmatisoinnin Alkeishiukkaset ohjanneen Oskar Roehlerin elokuva on todella jäykkä höpötys siitä, kuinka Marian myy sielunsa Goebbelsille, menettää itsekunnioituksensa ja juo itsensä hengiltä. Kuvaa on sävytetty lähes mustavalkoiseksi ja pintaa puunattu digitaalisesti jonkinlaisen 1940-luvun leffamaailman henkeen muka istuvan glamourfiiliksen luomiseksi. Valitettavasti elokuva näyttää vain tökeröltä, kuin nostalgiailluusiolla leikkivältä hajuvesimainokselta. Kerronta ei ole kummempaa: jokainen asia selitetään uudelleen ja uudelleen, plä plä plää.
Yksi lukuisista seksikohtauksista sai yleisön nauramaan, vaikka huumori oli ilmeisimmin tahatonta. Lopussa kuultiin buuaksia. Tosin en olisi tiennyt niistä, ellen olisi joutunut istumaan niin hankalaan paikkaan rivin keskelle, että salista kesken poistuminen oli mahdotonta. Elokuvan kaikenkattava kehnous kismittää, sillä aihe – kansallissosialistien propagandakone ja etenkin sen elokuvateollisuus – on mitä kiehtovin.
Epäilen, että Goebbelsin (usein hyvä, mutta nyt roimasti ylinäyttelevä Moritz Bleibtreu) ensimmäisestä raivoamiskohtauksesta voi tulla samanlainen internet-meemi kuin Perikadonerilaisia tekstityksiä innoittaneesta Hitler hermostuu-jaksosta.
Jim Thompson-filmatisointi (kyseessä siis amerikkalainen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden klassikko, ei se Suomessa majaileva britti) The Killer Inside Me on juuri niin raadollinen kuin pitääkin. Väkivalta on graafista: pahoinpitelyjakso alkupuolella johti kymmeniin ulosmarsseihin.
Michael Winterbottomin elokuva on periaatteessa kaikin puolin onnistunut, mutta silti jotain jää puuttumaan; ehkä pääosan Casey Affleck on liian ilmeisellä tavalla psykopaatti. 1950-luvulle sijoittuvan tarinan dynamo kun on miellyttävänoloisen, huippuälykkään ja oopperaa rakastavan päähenkilö-sheriffin piilevä sadismi ja täydellinen tunteettomuus. Affleckista kun näkee heti, ettei jätkällä ole kaikki ruuvit paikallaan.
The Killer Inside Me on tulossa Suomessakin levitykseen – ikärajaksi saattaa tulla K-18. Äänen jälkityöt on muuten tehty Ruotsissa, joka on Yhdysvalloissa kuvatun, mutta monikansallisesti eurooppalaisen elokuvan yksi osatuottajamaa.