Berliinin elokuvajuhlat 2014: kirjailijan karikatyyrin kidnappaus, eli Michel Houellebecqin viimeisin temppu

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjailija Michel Houellebecq esittää elokuvassa itseään: mumisevaa intellektuellia, joka haluaisi vain juoda yksin (laadukasta) punaviiniä ja narisee, jos joutuu ihmisten seuraan.

Tarina sai inspiraation Houellebecqin katoamisesta kesken kirjakiertueen. Tosielämässä hän oli vain lähtenyt litomaan. Guillaume Niclouxin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa kirjailija kidnapataan lunnaiden toivossa.

Dokumentin näköinen elokuva on hyvin hauska, mikäli Houellebecqin kirjat ja persoona ovat edes auttavasti tuttuja. Jos pitää Houellebecqia alkaneen vuosisadan tärkeimpänä kirjailijana, kuten allekirjoittanut, ilkikurinen elokuva saattaa jopa palauttaa maan pinnalle. Huumorin ote – se miten hän ja Nicloux ivaavat ranskalaista intelligentsiaa johon kiistatta itse kuuluvat – on usein kovin rahvaanomainen.

”Ei valoa, en pidä siitä, se on liian skandinaavista”, Houellebecq narisee sisustussuunnittelijalle aivan elokuvan alussa, ennen kuin hänet siepataan ja viedään maalle puolanromanien luo.

Alussa siis kerrotaan, että päähenkilö haluaa kotiinsa pimeän keittiön.

Elokuvassa riittää ei-mihinkään liittyviä tilanteita. Houellebecq esimerkiksi kävelee pihalla, näkee kaupungin yli lentävän helikopterin, sanoo ”helikopteri” ja jatkaa matkaansa.

Kaappaus suoritetaan isolla laatikolla, jossa on ilmareikiä. Laatikko on kuin joku Karhukoplan kapistus Aku Ankasta. Kaapparit ovat juntteja ”tavallisia” ihmisiä. Kelmikolmikko ystävystyy kirjailijan kanssa. He yrittävät opettaa hänelle esimerkiksi krav magaa.

Houellebecq polttaa, juo ja koettaa vältellä keskusteluja pölvästien kanssa. Hän ohjeistaa kaappaajilleen tarkkaan, mitä espanjalaisviiniä haluaa kaupasta. Kun hän käyttäytyy hyvin, ”isäntäperheen” vanhukset järjestävät hänelle seuraksi prostituoidun.

Ketjupolttamistaan hän perustelee sillä, että näytteli kerran elokuvassa ja joutui rooliaan varten tupakoimaan: siksi siitä tuli tapa. ”Entäs juominen”, kysyy kaappari. ”Voitin kerran erään kirjallisuuspalkinnon, ja sen yhteydessä tarjottiin lasillinen”, Houellebecq sanoo.

Kerran kolmikko vetäytyy pihalle pohtimaan, onko Houellebecq älykkäämpi kuin he kolme yhteensä.

Toimeliaat kidnappaajat ovat oikeastaan ”parempia” ihmisiä kuin elokuvan Houellebecq, joka ei tuota mitään hyvää.

Niclouxin elokuva on kuvausteknisesti juuri ja juuri valkokankaan vähimmäisvaatimukset täyttävä rykäisy, joka tyyliltään muistuttaa aika paljon Seinfeldin luojan Larry Davidin komediasarjaa Curb Your Enthusiasm eli Jäitä hattuun. Tässäkin näytellään omilla nimillä ja huumori rakennetaan päähenkilön nihkeästä käytöksestä, arkisen kiusallisista tilanteista ja ihmisten välisistä luonne-eroista. Plagioinnista ei ole kyse, tällaista jälki vain on, kun tehdään mukadokkaria näillä reunaehdoilla.

Kaikilla on aina naama peruslukemilla.

Houellebecq tekee elokuvasta omannäköisensä. Hän ei osaa ”näytellä”, vaan vain on. Monet kohtaukset on ilmiselvästi improvisoitu. Joissain Houellebecq on silminnähden alkoholin vaikutuksen alainen, tarkoitan kännissä.

Hetkittäin kirjailija puhuu kirjoistaan tutulla sävyllä haukkuessaan eurooppalaisen nykydemokratian ja kuvaillessaan junteille, kuinka kirjailijapiireissä eletään.

The Kidnapping of Michel Houellebecq ei ole enempää kuin iso vitsi, ja tekijät tietävät sen. Juuri siksi se on erinomainen, ellei suorastaan ylivoimainen teos ranskalaiset misantrooppikirjailijat näyttelevät ironisesti itseään -komediagenressä. Uusi genre on oitis nyt suosikkejani, ja toivon siihen lisää elokuvia.