Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Berliinin elokuvajuhlat 2014: Hubert Sauper ja Sudanin loputon helvetti

Blogit Kuvien takaa 14.2.2014 15:35
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Hubert Sauperin tunnetuin dokumenttielokuva on kolmannen maailman ja lännen suhdetta Tansaniassa tylysti ruotiva Darwinin painajainen. Se kertoi globalisaatiosta: samat lentokoneet vievät Afrikkaan aseita ja tuovat Viktoria-järvestä ryöstökalastettuja niilinahvenia eurooppalaisten ruokapöytiin.

Darwinin painajainen hävisi parhaan dokumentin Oscar-skabassa Pingviinien matkalle.

Sauperin uusi elokuva We Come as Friends todistaa kolonialismin jatkumoa Etelä-Sudanissa.

Sauper lensi apulaistensa kanssa kaksipaikkaisella, itse rakennetulla ultrakevyellä lentokoneella pitkin kriisialuetta. Merkillinen lentokone on paitsi kulkupeli, myös ilmeinen vertauskuva. Valkoiset ovat alueen väkivaltaisen ja kaoottisen todellisuuden yläpuolella.

Tätä Sauperin auliisti myöntämää itseironiaa voisi pitää julmana sudanilaisia kohtaan, mutta se on elokuvassa vasta alkua. Kuvat konkretisoivat sellaista Afrikan todellisuutta, joka ei uutisista oikein välity.

We Come as Friends on kokoelma kohtaamisia. Amerikkalaiset lähetyssaarnaajat tuovat sudanilaisille eräänlaisia äänikirjoja: digitaalisia, englantia puhuvia raamattuja. Näille iloisille lähetyssaarnaajille olisi erityisen tärkeää, että sudanilaiset pukisivat alastomat lapsensa.

Kiinalaiset rakentavat öljyputkia ja nauravat firmansa muslimityöntekijöille. Öljyesiintymät ovat kiistellyllä rajavyöhykkeellä. Kiinalaisinsinöörit viettävät aikaansa luodinkestävässä biljardihuoneessa ja katsovat tieteiselokuvia. Jos menemme avaruuteen etsimään uusia planeettoja joilta saa raaka-aineita, meidän täytyy aseistautua raskaasti, yksi pohtii.

Sudanilainen virkamies selittää, että lahjukset eivät oikeastaan ole lahjuksia. Koska korruptiota ei ole.

Maamiinat ovat ongelma. Brittiläinen räjähde-ekspertti esittelee, kuinka monikansallinen on alueen miinakanta: on ranskalaisia, italialaisia, iranilaisia, irakilaisia, kiinalaisia, venäläisiä miinoja…

Paikalliset näkevät nälkää.

Heinäkuussa 2011 kristitty Etelä-Sudan itsenäistyy Yhdysvaltojen tuella. Maan presidentti pitää päässään George W. Bushilta lahjaksi saamaansa cowboy-hattua. Aina.

Eräs maan itsenäistymisestä iloinen heimopäällikkö kertoo Sauperille, kuinka taisteli väkivalloin 21 vuotta ”aina huijaavia” arabeja vastaan.

Sitten heimopäälliköltä kysytään, ymmärrätkö tuon paperin, jonka olet allekirjoittanut. Heimopäällikkö ei oikein käsitä, että hän pani nimensä sopimukseen, jolla 600 000 hehtaaria maata vuokrattiin 25 000 dollarilla länsisijoittajille 49 vuodeksi. Luonnonvarat siis käytännössä lahjoitettiin länteen.

Sopimuksessa eräs ostajista on Howard Eugene Douglas (1940-2014), joka oli aiemmin alueella Yhdysvaltojen suurlähettiläs.

Sauperin dokumentti ei hae kerronnan tasapainoa tai harmoniaa. Ohjaaja ei anna katsojalle valmiita johtopäätöksiä, ei minkäänlaista vapautusta. Episodimaista elokuvaa on välillä hankala katsoa. Elokuva on hetkittäin kuin Boratia ilman niitä kohtia, joissa pitää tai saa nauraa.

Palaset loksahtelevat kohdalleen. Väkivaltaa näytetään vähän, mutta lopulta se hallitsee tunnelmaa.

Näytöksen jälkeen joviaali Sauper ja elokuvanteossa eräänlaisena turvamiehenä ja välittäjänä toiminut sudanilainen televisiotoimittaja – nimeltään muistaakseni John, mutta elokuvan krediiteistä en nimeä löydä – saapuivat yleisön eteen.

Sauper kertoi, että on mielenkiintoista pitää elokuvan Euroopan ensi-ilta Berliinissä, kaupungissa jossa pidetyssä konferenssissa Afrikka jaettiin vuonna 1885.

John kertoi ihmetelleensä, miksi joku Sauper halusi tehdä elokuvaa Sudanissa. Hän ja dokumentaristi vitsailivat, että olisihan sieltä kannattanut samalla ryöstää jotain. Koska kaikki valkoiset tekevät niin.

Sitten John sanoi uskovansa, että sota siirtyy Afrikan ja Euroopan välille viimeistään 50-60 vuoden kuluttua. ”Ainakaan aseita meiltä ei puutu. Te tuotte niitä niin paljon koko ajan.”

John nauroi. Otapa iisisti, Sauper sanoi.

Me yleisössä olimme hyvin hiljaa.

We Come as Friends on dynamiittiä. Se ei ole reilu, se on kauhea, ja meistä jokaisella on syy katsoa se.